Junanlähtöön oli enää kaksi minuuttia. Joel seisoi pilettiluukun edessä, kädessään mustunut seteliraha, ainoa jäännös entisistä säästöistä.
— Minne? kysyy neiti luukun takaa. Mutta Joel ei vastaa, hän mutisee itsekseen: "ja kosto erityisesti". Ja samassa pyörähtää hän ympäri, jouduttaa issikan rattaille ja ajaa kuulemaan kolmatta esitelmää.
Ja hän tuntee itsensä voitetuksi. Muutamat Vuorisaarnan lauseet ovat hänet voittaneet, ovat hänen nuoren ja väkevän Jumalansa kukistaneet ja tehneet siitä luurangon, mätänevän ja haisevan luurangon.
Aamulla ryhtyi Joel toivottomaan taisteluun, mutta särkynyttä Jumalaansa ei hän enää voinut paikata ehjäksi. Jos hän yritti, irvistivät saumat ja raot rumasti, ja tekeleestä tuli kauhea.
Viimeinen oljenkorsi, johon hän hädissään tarttui, oli se että mielentila ehkä ei olekaan kestävä, vaan menee ohi, kunhan aikansa kiusaa ja rääkkää.
Mutta se ei mennyt. Päinvastoin se vankistui. Pahan pahalla vastustaminen oli vain pahan laventamista. Ja melkein poikkeuksetta tehotonta. Paha voi yhtä vähän poistaa pahaa kuin pimeys yötä. Pahan ja vihan ainoa vastamyrkky on rakkaus, samoin kuin pimeyden vastamyrkky on valkeus.
Tästä oli omaperäinen muistokin hänellä. Vaaksan emäntä ja hänen, äitivainajansa riitautuivat muutama vuosi ennen kuin rettelöt Pohjavallan kanssa alkoivat. Riidan aihe oli vallan mitätön, mutta sitä lavennettiin, kunnes kaikki seurustelu vaaksalaisten ja sormensuolaisten välillä oli mahdoton. Äitivainajan osalla lie ollut suurin syy, jos sitä oli Vaaksankin emännän osalla. Miten kiusalliselta silloin tuntui, miten riita ja viha aina ja alituiseen savusi nenän edessä, ja miten siihen savuun täytyi puhaltaa, jotta ei se päässyt sammumaan ja painumaan maahan. Mutta eräänä iltana astelikin Vaaksan emäntä Sormensuohon. Oli vanha tapa, että tarpeista lähetettiin toisilleen uutiskakku, kun vuoden viljasta ensi kerran leipää leivottiin. Kahtena syksynä näitä lahjoja ei oltu kummastakaan torpasta lähetetty eikä olisi kenties ikinä lähetetty, jollei Vaaksan emäntä olisi ruvennut taistelemaan pahaa vastaan hyvällä. Miten he silloin häpesivät, ja miten heistä tuntui onnekkaalta, kun oli jälleen päästy sovintoon, sen muisti Joel vieläkin varsin hyvin.
Nyt kun kaikki oli hänessä särkynyt, muisteli hän tuota pikku tapausta, ja se johti hänet aivan samoihin johtopäätöksiin, joihin edellisinä iltoina esiintynyt selittäjäkin oli johtunut, osaksi omien kokemuksiensa ja osaksi huomioittensa perusteella.
Kirojuhlat eivät olleet eivätkä voineet olla muuta kuin pahan laventamista. Niiden pohjana oli vihan luominen. Ja tästä vihan luomistyöstä odotettiin sitte onnen ja siunauksen hedelmiä. Tuo oli melkein samaa, selittäjän puhetapaa käyttäen, kuin jos kylvettäisi ohdakkeen siemeniä peltoon ja odotettaisi sadoksi ruista taikka vehnää. Yhtä vähän voi kirouksen kylvöstä kehittyä siunausta.
Vaikka Joel näin oli voitettu ja vaikka hän tunsi itsensä voitetuksi, koki hän vielä taistella. Hän valmistausi lähtemään kirojuhliin Lyylin kotiseudulle, mutta kun hänen silmiinsä, matkavalmistuksia tehdessä, kuvastui kiiluvat silmät ja kaikki ne vihan ja katkeruuden ilmeet, jotka hänen esitelmänsä jälkeen näkyivät kuulijoiden kasvoilla, hyrskähti hänen mielensä ja hän ikäänkuin säikähti omaa itseään.