— En mene enää kirouksia kylvämään, lausui hän ääneen ja herkesi valmistuspuuhistansa.
Anni emäntä katsoi häneen kysyvästi.
— En mene, se on totinen tosi… mutta pois minä lähden täältä, joutuin minä lähden.
Vielä tuonkin jälestä hän horjaili muutaman päivän. Taloudellinen tila pani arvelemaan. Kaiken kaikkiaan ei hän omannut muuta kuin yhden ainoan rypistyneen, likaisen setelin. Kiusaus houkutteli kirojen kylvöön pariksi vuodeksi, houkutteli lihottamaan kukkaroa. Mutta vaikkakin Joel horjaili, voitti hän kiusaukset. Jokaisena päivänä, joka kului, varmistui hänen käsityksensä, jokainen päivä kasvatti juopaa entisyyden ja nykyisyyden välillä yhä leveämmäksi.
Sitte läheni päivä, jolloin hän päätti lähteä. Kaikki oli selvänä.
Aamulla istuu hän junaan ja ajaa uutta elämää kohti.
Edellisenä iltana pistäysi Joel toimittamaan jonkun pikku asian. Hän palasi kotiin Kaisaniemen kautta. Ja aivan odottamatta seisoi hänen edessään Lyyli. Tyttö näytti ensin säikähtyvän ja aikoi pujahtaa pakoon, mutta Joel seurasi häntä kuin ajokoira. Vihdoin tyttö hurjistui.
— Mitä minusta tahdot? Mene tiehesi.
— Lyyli! virkkoi Joel lyhyesti ja painokkaasti.
— Mene tiehesi, en minä ole sinun holhottisi.
— Lyyli!