— Vie minut asuntoosi, pyysi Joel. Olet kai muuttanut entisestä minun vuokseni.
— Niin olen.
Lyylin asuntoon saavuttua, asettihe Joel sohvaan nukkumaan. Aamulla oli Lyyli onnettoman ja murretun näköinen.
— Me matkustamme molemmat piammiten, oman matkani suuntaa en tiedä, mutta sinä matkustat kotiisi, virkkoi Joel rohkaisevasti ja keveästi, kuten olisi joku pikku seikka ollut kysymyksessä.
— En minä voi.
— Miksi et voi?
— Isän ja äidin vuoksi.
— Niiden vuoksi juuri voitkin.
— Ne kiroovat minua.
— Ne siunaavat sinua. Isäsi hokee myötänään sinusta: "tulee kotiin, tulee kotiin".