— Se on kukko, jolla on aina oma nuottinsa, lirutelkoon lukkari mitä uutta tahansa.
— Mutta jos työkansa ottaa vallan, kuten… Väittelyn elostuttua vilkkaimmilleen, avautui torpan tuvan ovi ja tanhualle astui nuori, komea mies, tamineiltaan herra, käytökseltään käsityöläinen, kasvojenpiirteiltään puoleksi kumpaakin.
— Hyvää iltaa, veljet, siskot.
— Hyvää iltaa, vastasi reippaasti joukko, johon toverillinen tervehdys teki edullisen vaikutuksen.
— Lienen teille outo ja tuntematon, joten lie laadulleen, että sanon kuka olen. Nimeni on Salama, kotoisin olen köyhästä mökistä, raatajan olen sukua, pahaisen palkkalaisen lapsi, vilu ja nälkä ovat olleet opettajinani, maailman tuulet perintönäni. Riittäneekö tuo omasta itsestäni?
— Riittää, kuului joukosta herkkämielin.
— Sydämmeni rakkaus on vetänyt minut teidän luoksenne, jotka olette minun siskojani ja veljiäni, kuten se ennen veti heprealaisen nuorukaisen kuninkaan hovista ahdistettujen kansalaistensa avuksi, orjaveljiä ja orjasiskoja lohduttamaan, heidän kyyneleitään pyyhkimään. Oletteko milloinkaan tarkemmin ajatelleet mitä merkitsee orja. Mikä on orja? Kuka on orja?
Puhuja vaikeni ja silmäili hyväilevästi joukkoon, jonka hän tunsi voittaneensa ensimmäisillä sanoillaan.
— Minkälainen tunne herää rinnoissanne orja-sanaa kuullessa ja mainitessa. Surullinen, mieltä vihlova. Vaikka sanan käsite on epäselvä, ei se ole sydämmelle vieras, sen tuntee ja siitä on kuva ajatuksissa. Mikä on sitte orja? Kuka on orja? Orja on se, jolla ei ole mitään oikeuksia, vaan ainoastaan velvollisuuksia, orja on se, joka on tahdoton välikappale muiden käsissä, se, jolla ei ole mitään määräämisvaltaa itseensä ja toimintoihinsa nähden. Kun minä kuljin tänne teidän luoksenne, poikkesin valtaväylältä kapealle maantielle. Pylväässä seisoi: Holvilaan. Astuin kapeata tietä tovin, astuin toisen. Molemmin puolin nyhjötti matalia mökkejä, pihamailla juoksenteli likaisia, laihoja, ryysyisiä, pahasilmäisiä lapsia. Ja jos näin vanhan eukon tai nuoren äidin, ei kummankaan kasvoilla kukkinut heleä iho. Kyyryisiä, ryppykasvoisia, keltaisia, surkastuneita, kuten Faraon uneksimat tähkäpäät, semmoisia he olivat kaikki tyyni. Astuin edelleen. Tie kohosi männikkömäelle, syöpyi siitä alas, ja samassa levisi eteeni silmänkantama viljeltyä maata, silmänkantama peltoa. Ja niiden keskessä, lehtokujan päässä, seisoi upea linna, Holvila. Aurinko hohti ja kimalteli sen kymmenissä ikkunoissa, sen vaaleat seinät ja peltikatto loistivat ja välkkyivät. Ja sen tanhualla oli näky toisenmoinen. Siellä silkkipukuisia naisia ja hienoja muotiherroja, siellä iloa, naurua, siroja liikkeitä, kohteliaisuuksia. Pallopeliä säesti lumoava hilpeys ja kaikki kauneuden sopusointu. Luulin osuneeni jumalien läheisyyteen. Eikä ihmekään, sillä Holvilan asukkaiden hipiä oli jyrkästi erilainen, kuihtunutta, keltaista ja ryppyistä naamaa ei kenelläkään. Rotu näkyi äkkiä muuttuneen ja jalostuneen, tanhuallaolijat olivat kuin jumalien jälkeläisiä. Mistähän syystä? kysyin itseltäni. Eiväthän ilmasuhteet voineet vaikuttaa niin lyhyellä välimatkalla, joku muu syy oli olemassa. Niiden jumal'ihoisuus johtui ryysyisien ja keltakasvoisien käsien töistä. Sadat kädet ja selät tekivät alituiseen työtä tuon jumaluuden ylläpitämiseksi. Heleät ja loistavat hipiät olivat helevyydekseen imeneet keltaisien ja kuihtuneiden mehut. Tien varrella asujien osaksi jäi Holvilan kaikesta loistosta ja komeudesta vain ennenaikainen hauta tai onnellisimmassa tapauksessa pitkä ketju ruumiillista ja henkistä kitua: nälkää, raakuutta, pimeyttä.
— Totta sanelet, toveri, kuului ääni joukosta.