Toisena iltana jatkoi Joel kertomustaan, lopettaen lakkokokoukseen, joka pidettiin Vaaksan tanhualla. Vasta kolmantena iltana kerkesi hän koskettelemaan syihin, jotka hänet ajoivat maanpakolaisuuteen kotiseudultaan. Ne syyt olivat mielen katkeruus sekä lakon onnistumattomuudesta johtunut häpeä. Häntä ruvettiin ivaamaan koko kylässä, toiset julistivat hänet hourupäiseksi ja narriksi, toiset kiroilivat häntä ja hioivat hampaitaan hänelle vihasta. Toisien silmissä hän oli narri typerä, toisien silmissä yllyttäjä, riiviö. Viimemainittujen vihan hän kesti, mutta iva ja pilkka karkoittivat hänet pakenemaan.
— Kaiken muun lystin lisäksi teki morsiameni eron minusta.
Joel oli tuon sanovinaan vihannan leikkisästi, mutta lausuessa pettikin äänen ryhti, kurkku ikäänkuin turposi silmänräpäykseksi eivätkä sanat työntyneetkään loristen kuuluville.
Sitte hän jatkoi kertomustaan. Sormensuon tanhualta lähti eräänä kesäiltana kolme miestä astelemaan. Metsätien polvekkeessa, johon niin moni muisto liittyi ja josta polku painui alas pelloille ja taloihin, erosi kolmas mies.
Kaksi, kertojan isä ja Vaaksa, suuntasivat askeleensa polkua myöten kylään, kolmas, kertoja itse asteli kapeata maantietä, joka pian yhtyi leveämpään maantiehen. Leveämpi vei maailmaan. Isän ja Vaaksan mennessä armoa rukoilemaan Pohjavallan isännältä, polki kertoja tulisesti maantietä. Vasta kun ventovieraat maisemat ja kylät tulivat vastaan, vasta sitte, kun silmä kohtasi pelkkiä outoja kasvoja, herkesivät kuulumasta korviin herjain naurut ja julmien kiroukset.
— Minne ajauduit ensin? kysyi Anni emäntä, kun Joel lopetti kertomuksensa.
— Koetin tukkilaisena päivän muutaman, koetin rautatien töissä, sitte hommauduin tänne. Muuttokirjat ovat taskussani, kaikki on nyt kunnossa ja suorassa.
— Mihin aiot ryhtyä?
— Nähdään huomenna.
Seuraavana päivänä meni Joel satamaan työhön.