Ensi päivinä oli hän silmän syöttinä kaikille satamamaailman jäsenille, syystä että hän oli muita erikoisempi. Oli kesakkokasvoinen, laiha, luiseva, vääräsäärinen. Aivan kuin kitukataja ja oravanpoika, jossa ei näkynyt muuta kuin nahka ja pienet luut. Hänessä oli sekaisin jotakin äkäistä ja jotakin lystillistä, joka aina pistihe silmään.

Kului viikko, toinenkin, Joel teki työtä ominpäin ja mitä töiksi milloinkin sattui. Hänen henkilönsä rupesi kasvamaan satamamaailmassa, sillä vähäpätöiseen vartaloon nähden oli hänen työkykynsä vallan suhdaton. Tuntui kuin olisi itse paholainen vihkinyt hänet työhön ja taikonut hänet nälän, janon ja väsymyksen tuntemattomaksi. Luisevien käsien ja selän voima oli hämmästyttävä. Joelin tarttuessa kiinni raskaaseen taakkaan pullistuivat hänen sieramensa, hänen silmissään välähti, ja silloin aina raskas taakka liikahti, kuten olisi miehinen mies siihen iskenyt.

Kuukauden jälestä luki Joel säästönsä. Tulos oli humalluttava ja synnytti juhlahetken, joka oli hänen elämässään ensimmäinen laatuaan. Hän oli ansainnut kuukaudessa yhtä paljo, kuin hänen kotiseudullaan mies tapasi ansaita puolessa vuodessa. Moista menestystä ei hän ollut osannut uneksiakaan. Seteleitä lukiessa tuntui kuin olisivat valkoiset onnen varsat — onnetar esiintyi aina Joelin mielikuvissa valkoisena varsana — hypelleet monesta aikaa hänen ympärillään, hirnuen, pärskyen, hännät sojossa. Hän iski silmää varsoille, hän nauroi niille, ja hän unhotti silmänräpäyksen ajaksi setelit, sataman ja koko elämän todellisuuden. Ja hänen silmiinsä taikoutui Eevan kuva. Lyhyt, kaitakasvuinen tyttö, punainen pilkku vasemman poskikuopan lähettyvillä ja alaleuassa valkoinen ristihammas, joka tytön nauraessa oli niin soma, ettei mitään sen veroista maailmassa. Ja siniset silmät, sinisemmät taivaan sineä.

Menestyksestä piti välttämättä kirjoittaa Eevalle. Miija sopi kirjuriksi, Joel itse saneli sanat ja lauseet. Puhutteluksi pantiin: kallis ystäväni. Sitte jatkettiin: kaikki on hyvin päin. Se aurinko, joka laski sysimustana Vaaksan tanhuan taa eräänä heinäkuun iltana, on alkanut nousta jälleen kirkkaana ja lähettää nykyään kultaisia säteitään Helsingin satamaan, jossa minä työskentelen. Et usko miten helposti täällä voi ansaita rahoja. Parin kolmen vuoden kuluttua palaan minä kotiin, sitte me ostamme pikku talon tai voipa torpan. Menneet unhotamme. Pääasia on ettei onnemme särkynyt maailmanrannan kareihin, vaikka jo siltä näytti. Rakkaat ja hauskat terveiset. Jos joudut käymään Sormensuossa, kerro isälle nämä iloiset uutiset. Osoitteeni on… Kirjoita pian.

Joel sommitteli tulevaisuutensa kirkkaihin väreihin. Ei ollut enää pilveä minkään tuulen takana, sillä hän käsitti asian siksi, ettei hän ollut tehnyt eroa Eevasta, vaikka Eeva oli tehnyt eron hänestä. Se oli puoliero eikä sen paikkaamiseen siis tarvittu muuta kuin puolisovinto. Välit olivat hänen puoleltaan kestävät ja lujat, ja semmoisiksi ne muodostuvat Eevankin osalta, kun kirje, hänen onnensa viesti, saapuu perille. Se oli hetken heikkoutta, kun tyttö käski hänet menemään järveen. Koski se käskettyyn, koski kipeästikin, mutta kalliimmalle ystävälle voi tuommoisen antaa anteeksi.

Joskus nousi mieleen epäilys ja sen kera jotakin kaameata. Menneisyys, kaikkine kirjavine ja odottamattomine tapauksine, tuntuu toisinaan kaukaiselta. Ja tulevaisuuden ääriviivat, jotka ennen olivat näyttäneet niin varmoilta ja likeisiltä, ne nyt tummenivat ja häipyivät johonkin laveaan ja tolkuttomaan, jossa ei siintänyt äärtä eikä rajaa. Mieli silloin kärsi jonkun hyristyttävän ja avuttomuutta uikuttavan aavistuksen painostamana. Silloin piti ruveta laskujen tekoon tulevaisuuden varalle. Kolme vuotta, korkeintaan neljä, ja kaikki unelmat ovat toteutuneet. Unelmien keskuksena on torppa ja Eeva. Tuvan ympärillä ovat pellot tummien metsien rajoittamina, kuten Sormensuossakin. Metsän rannassa loistaa syysilloin tähti, myrskyn raivotessa kohisee metsä, mutta kesällä pihlaja ja tuomi kukkivat aittapolun reunoilla.

Yhä terästyneemmin teki Joel työtä…

Noina aikoina hankkivat satamamiehet järjestymään ammattiliitoksi. Järjestyneiden ja järjestymättömien välit alkoivat kiristyä, käsikähmä oli monesti syntyä miesten välillä, mutta näihin saakka se toki välttyi. Joel siirtyi piankin järjestyneiden riveihin, saavuttaen huomatun aseman työkykynsä vuoksi. Hän kyllä näki ja ymmärsi, että yhteentörmäys tuli tapahtumaan ennemmin tai myöhemmin järjestyneiden ja järjestymättömien välillä, mutta omasta puolestaan ei hän tahtonut törmäystä jouduttaa. Hänen toimintansa tähtäsi nyttemmin kahden ihmisen onnea, Eevan ja hänen. Kaikki heidän ulkopuolellaan oli toisarvoista. Hänestä oli yhdentekevä, muodostivatko satamatyömiehet järjestyneen ammattiliiton, vai työskentelivätkö hajanaisina, sillä hän oli korkeintaan kolmen neljän vuoden mies ja sitäkin vain hyvien ansioiden vuoksi. Sataman jäädyttyä tarttuu hän kirveeseen. Yhtään viikkoa, yhtään päivää ei saa hukkua.

Vihdoin tuli Eevalta kirje. Se oli hieman lystikäs ja surullinen, hieman epäilevä ja luottava, hieman kylmä ja lämmin. Joelia ei se tyydyttänyt. Hän oli odottanut sydämmellisiä ja iloisia tunnepurkauksia, jotenkin siihen äänenlajiin, että kaikki on jälleen hyvin ja ennallaan, mutta kirjeessä ei semmoinen henki huokunut. Sen vähän minkä kirjoittaja jossakin rivissä sirutteli lämpöä ja luottamusta, sen hän seuraavassa otti kaapaten takaisin. Joel harmistui kirjettä lukiessaan. Harmin asetuttua nousi mieleen se tumma, jossa ei ollut varmaa rajaa…

Kesken masennusta sattui tapaturma, joka paiskasi Joelin muutamaksi päiväksi sairasvuoteelle. Silloin oli jo myöhä syksy, jauholastilla lastattu laiva saapui satamaan. Järjestymättömät ennättivät vallata purkaustyön, järjestyneet yrittivät kaapata heiltä saaliin, mieliin kasvoi kiihko, joka ei ennustanut hyvää. Yhteentörmäys oli laukeamaisillaan, mutta Joel koetti sitä hillitä, viivyttäen neuvotteluita. Hän onnistuikin. Seuraavan laivan tulo ei viivytellyt kauan, sen purkamistyö joutui järjestyneiden käsiin, ja siten uhkaava ukkospilvi oli onnellisesti mennyt ohi. Mutta Joelia kohtasi pikku onnettomuus, hän nyrjäytti oikean jalkansa, ja hänen täytyi lähteä ajurilla kesken työtä kotiinsa. Ensimmäistä päivää viruessa työtönnä iski hänen mieleensä kirjoitustaidon oppiminen. Miijan vihot olivat omiaan koulumestariksi, Joel otti ne esiin, ja hänen kankea kätensä ryhtyi piirtämään piiruloita ja kirjoituskirjaimia. Viimemainitut hän vielä vähin tunsi kiertokoulun ajoilta. Kaksi viisiviikkoista kertamaa oli hän käynyt kiertokoulua ja oli hän toisella kertomalla raappinut kirjaimia kivitauluun, mutta taito oli jo ammoin unhottunut. Täytyi alottaa alusta. Tunnin ahertamisen jälestä seisoi paperilla: Eeva. Kaksi ensimmäistä kirjainta olivat konstikkaimmat ja vaikeimmat, mutta Joel pani paraansa, ja kankean käden täytyi totella. Lyijykynä oli tällöin jo kulunut niin lyhyeen, että sitä piti veistää. Vielä tunnin aherrus, ja Eevan nimen rinnalla seisoi ahertajan oma nimi. Onnellinen hymy levisi Joelin kasvoille. Nimet sointuivat niin kauniisti, niissä oli luontevuutta, niissä soi hopean helske ja teräksen kilahdus.