Pienessä huoneessa oli hiljaista. Joskus vain pihalla liikkujien askeleet ja kadulta kuuluva ajoneuvojen räminä häiritsi hiljaisuutta silmänräpäyksen ajan. Äkkiä, Joelin tuhriessa paperiin omaansa ja Eevan nimeä, helähti hänen korviinsa laulun sävel. Ääni oli naisen, ja se oli tunteellinen ja kaunis. Vaikka sävel oli vienon surumielinen, kuohui siinä silti joku riemukas väri. Se tuntui heläjävän seinän takaa. Kun Joel oli tuokion vaiti, eroitti hän sanat:
— — — — — — — — — — Kussa lintuset laulaa, metsäkanatkin ne pauhaa ja mun sydämmeni etsii lepoa ja rauhaa.
Laulu taukosi kotvaksi, ja ompelukone alkoi surista. Joel ryhtyi jälleen kirjoitusharjoituksiin, monien vaikeuksien, hankaluuksien ja taistelemisien jälestä seisoi vihdoin paperilla: Eeva, kallein ystäväni.
Kirjaimet, niin erikoismuotoisia kuin olivatkin, miellyttivät Joelia, hän iloitsi niiden synnynnästä ainakin yhtä paljo, kuin taiteilija luonnoksen ja taideteoksen valmistumisesta.
Mutta taasen kuului sävel, sama vienon kaihokas sävel, johon rinnan riemu yhtyi…
— — — — — — — — — — Pilvi ei ollut vainkaan, tunsi kultansa laivan. Ylistetty nyt luoja maan sekä taivaan.
Seuraavina päivinä jatkoi Joel opinnoitaan, jotka tuottivat hänelle verratonta huvia, sen vuoksi että ne ikäänkuin lähentivät hänet Eevaan. Tuntui toisinaan, kuten kasvaisi heidän välilleen jotakin, joka jälleen yhdisti ja lähenti tytön Joeliin. Se oli kirjoitustaito, jonka avulla hän saattoi hetkenä minä tahansa sanoa Eevan korvaan, mitä hän tahtoi.
Näiden päivien rattona oli seinäntakainen naapurikin, joka usein viritti kaihoisan laulunsa ja purki sen säveleessä rintansa riemut ja onnet ilmoille.
Mutta illoin ja aamuin eli yleensä niinä aikoina, jolloin Anni emäntä ja Miija olivat kotosalla, ei laulu helähdellyt. Ompelukone vain surisi yksitoikkoisesti tuntikaudet. Mutta päivillä se helähti usein. Heti kun Miija, koulusta päästyä, oli suoriutunut konttooriin, jossa hänellä oli jonkinlainen varajuoksutytön toimi ja jonka konttoorin siivoaminen kuului Anni emännän ensimmäisiin tehtäviin, ja kun viimemainittu oli mennyt mankeloimaan tai muihin toimiinsa, alkoi seinän takaa kuulua hyräilyä, joka useimmiten innostui heleäksi lauluksi.
Viikon kuluttua alkoi jalan vamma parantua, ja silloin oli kirjekin kunnossa Eevalle. Päivä oli juuri hukkumassa hämärään, kun seinän takaa kuului tuttu ääni: