Sitä vihaa liikkui paljo työväestön piireissä. Ja sitä sytyteltiin sanomalehtikirjoituksilla, lentokirjasilla ja esitelmillä. Uskonto leimattiin vanhaksi taruksi, jota etuoikeutetut luokat olivat osanneet hyväkseen käyttää, muokatakseen sen avulla työntekijäjoukkoja tyynesti kärsimään kohtaloaan: puutetta, orjuutta, pimeyttä.
Kirvesmiehenä Joel tempautui mukaan, vaikka hän oli suunnitellut pysytellä erillään kaikesta, mikä ei koske Eevan ja hänen tulevaisuutta. Hän joutui usein käymään työväen talossa, hän rupesi käymään esitelmissä, ja hän viljeli ahkeraan sosialistista kirjallisuutta. Kristinusko oli kaikkien täkäläisien maailmanparantajien silmätikku. Sen virheellisyyksien ja nurinkurisuuksien paljastaminen ei ollut vaikea tehtävä, ne kykeni jokainen nulikka kynsimään esiin. Irvikuvien varjo sitte peitti kaikki, ja pintapuolinen, kypsymätön lukija luuli käsittävänsä koko uskonnon narrimaisuuden yhtä pätevästi, kuin hän käsitti kätensä viisi sormea.
Oman kääntymisensä jälestä yritti Joel kääntää työtoverinsakin, mutta koe ei onnistunut. Jokaista yritystä seurasi masennus, Joelin korkealentoiset aatteet ikäänkuin ryömivät maassa siipirikkoina, kun toveri niihin puuttui käsiksi. Paitsi kiihtymyksen hetkinä, silloin oli Joel suuri ja voittamaton, silloin hän pysyi korkealla.
— En käsitä, miten ihmiset saattavat olla niin tuhmia että käyvät kirkossa, virkkoi hän kerran tuommoisena innostuksen hetkenä. Pappi messua kaakottaa, ja kun on kaakotuksensa lopettanut, nousee pönttöön ja rukoilee maan sotajoukoille onnea ja menestystä. Vaikka sota on murhaa, joukkomurhaa. Mitä semmoisesta uskonnosta!
— Eihän se ole kristinuskon syy, jos sitä väärin käytetään. Se saarnaa rakkautta, se ei muuta voimaa tunnustakaan.
— Ja kuitenkin se on hävittänyt maailmasta juurta jaksain rakkauden. Mene etsimään rakkautta. Kuka rakastaa? Jokainen sortaa ja nylkee toistaan. Miksi sellainen uskonto, joka ei tee ihmistä paremmaksi, mitä virkaa sillä? Hornan tuuttiin uskonto, raamattuine, pappine, kirkkoine.
— Ei ole kristinusko hävittänyt rakkautta maailmasta, sillä ei kukaan voi itseään hävittää. Sairaalat, turvakodit, oppilaitokset, armeliaisuuslaitokset, kaikki ovat kristinopin rakkauden ilmaisuja. Ja jos tarkemmin ajattelet, on rautatie, jota kuljet, sekin saman voiman tulosta. Kristinoppi opettaa työskentelemään toisen onnen vuoksi.
— Opettaa, mutta oppilaat ovat kovapäisiä, pilkkaajia, epäilijöitä.
— Onko sekin uskonnon vika?
— On, kun mikä kerran ei sovi, potkaise hiiteen. Ja ne vanhat messut ja kaakottelemiset eivät enää sovi. Niiden sijaan jotakin semmoista, joka pystyy ihmisen sydämmeen, jota ei hän pilkkaa, epäile, jota ei hän vain kirkossa härnäile.