Joelin uskonnollinen kehitys tapahtui äkkiä kuin tuulen kääntyminen. Ja se tapahtui rajusti. Ei mitään hiljaisia tuskallisia taisteluja edellä, ei vapistuksia eikä voivotuksia, ei muuta kuin joku sanomalehtikirjoitus ja lentokirjanen, ja Joel potkaisi luotaan vanhan Jumalan, joka hänestä oli yhtä kurja ja kehno kuin vanha kerjäläinen, kuin minkäkin narrin, ilveilijän…
Uusi kanta selvitti nykyisen yhteiskunnan mahdollisuuden Joel oli ennen monesti kummeksinut, miten Jumala, kaiken vanhurskauden ja oikeuden kirkkain käsite, sallii vääryyden rehoittaa ihmisten kesken niin suurin määrin. Miksi ei hänen pyhä vihansa syty kärsivien kyyneleistä ja tuskanhuudoista? Miksi ei hän pelasta sorrettuja? Miksi hän tukkii korvansa? Hän, voimallinen, kaikkitietävä. Miksi ei hänen mahtava kätensä pelasta köyhiä ja onnettomia? Siksi että koko oppi hallitsevasta Jumalasta on loru ja pappien keksintö ja tähtää nimenomaan ihmisjärjen nukuttamista, varsinkin mitä suuriin joukkoihin koskee, etteivät ne vain itse ryhtyisi ravistamaan niskoiltaan sorron iestä.
Uskontokysymyksiä pohtiessa kului aika joulun ohi, kiirehti kevätpuoleen, valkenivat päivät, taittui talven tuima, suli sataman jää, oli kevät. Satama alkoi jälleen houkutella ja vetää puoleensa. Joel luki talviset säästönsä, ja taasen valkoiset varsat juoksivat hänen ympärillään, pärskyen, hirnuen, hännät sojossa. Monta, monta hauskanaamaista seteliä oli hän vanginnut talven kuluessa ja lisännyt säästöihinsä, vaikka hänen palkkansa oli ollut alhainen. Mutta viimemainittu seikka olikin sivuasia, setelit olivat pääasia. Jokainen seteli vei hänet askeleen lähemmäksi unelmien toteutumista.
Keväällä, sataman avauduttua ja laivaliikenteen alettua, tuli Eevalta kirje. Kirjeen saaja työskenteli silloin jo satamamiehenä. Tyttö kirjoitti m.m.: elä sekaannu mihinkään, joka ei edistä hankkeitamme.
Tuota ohjetta päätti Joel noudattaa, hän herkesi käymästä työväen talossa, ja hän sulkeutui omaan itseensä ja siihen piiriin, jonka Anni emäntä ja Miija muodostivat. Mutta kielteisperäisessä uskonnossaan hän yhä edistyi. Vastatessaan Eevan kirjeesen, koski hän pikkuisen maalaispappien palkkoihin, kirkossa käymiseen sekä saarnojen sisältöön yleensä, mutta kosketteli niihin hyvinkin arasti itse mielestään. Hän hieman ällistyi kun Eeva, joka heti kiirehti kirjoittamaan, kyynelsilmin vaikeroi: se mitä puhuit viime kirjeessä Jumalasta, papeista ja saarnoista, teki mieleni surulliseksi. Minä en muuten näihin asioihin ymmärrä monta sanaa sanoa, minä vain tunnen. Olin läsnä, kun äiti muutti parempaan, onnellisempaan elämään. Hän lähti matkaan sen nimen turvissa jolle et Sinä näy suurtakaan arvoa panevan. Minä en luovu äitini uskosta…
Joel katui että oli lainkaan koskettanut koko kysymykseen. Hän koetti tinkiä sanojen merkitystä, hän yritti pyörtää niitä, mutta sitteki hän tunsi omassa rinnassaan, ettei tehtyä saatu tekemättömäksi. Jonkinlainen syyllisyyden tunne alkoi kiusata häntä, sattuipa hetkiä, jolloin ei hän, juuri uskontokysymyksen vuoksi, olisi rohjennut katsoa Eevaa suoraan silmiin. Ja saattoipa sattua että hän sen vuoksi oli toisin kerroin suuttunut itselleen, mutta toisin kerroin oli hän suuttunut Eevalle. Sille Eevalle, joka oli hurskas ja jumalinen, kuin joku vaivaisapua nauttiva leskimatami, Eevalle, joka oli niin yksinkertainen, ettei nähnyt miten "sen nimen" varjossa juuri imettiin köyhien verta ja harjoitettiin raa'inta väkivaltaa heikompaa kohtaan.
Toisin kerroin suuttui hän omille riehumisilleen. Kekäle ei ottanut sammuakseen, vaikka sen tuli jo toisinaan kirveltikin, vaan lieskui ja kipenöitsi aina. Mitä väärää ja kieroa silmä näkikään, aina se sopi syytää uskonnon syyksi, kristinopin syyksi, "sen nimi" oli kuin mikäkin teirenkuva, syötiksi ja petokseksi pystytetty, jota piti edes vihata, kun ei sille muuta mahtanut.
Uskontokysymyksen jälestä sattui tapauksia, järjestyneiden ja järjestymättömien välit kiristyivät, vihamielisyyden ilmileimahtaminen oli vain päivien ja tuntien kysymys. Molempien riveissä oli aineksia, joille pieni verileikki oli sydämmen ja sielun hupi. Tuon tiesi Joel hyvin, ja siksi päätti hän pysytellä erillään, sattui mitä sattui.
Pian viha puhkesikin työksi. Järjestymättömät tekivät järjestyneille jonkun kepposen, vallaten pienen työn, joka jo oli melkein kuin luovutettu viimemainituille. Illalla, kymmenen vaiheilla, jolloin kiihtymys oli kuumin, etääntyi Joel ovelasti tovereistaan, asettui tuokioksi lymypaikkaan, etääntyi taasen, ja kun ehti loitommalle, livisti suoraan kotiinsa. Kello tavoitteli silloin yhtätoista. Asetuttuaan makuulle, ei Joel voinutkaan nukkua. Hän syytti itseään pelkuruudesta ja raukkamaisuudesta. Hän oli kuulevinaan hätähuutoja, voivotuksia, kirouksia, hän oli näkevinään, miten puukko välkkyi ja veri juoksi. Silloin hänet valtas tuska ja hätä. Hän syytti itseään, ettei hänen olisi pitänyt jänistää. Hänen paikkansa oli toverien rinnalla, hänen tehtävänsä oli taikoa alas vilkkuvat puukot.
Tuskan ahdistamana nousi Joel makuulta, pukeutui hätimmiten ja kiirehti satamaa kohti. Oli tumma yö, taivas oli paksussa pilvessä. Kauppatorilla vallitsi autio hiljaisuus, mutta Kappeli-esplanaadin seutuvilla ajoi torin poikki jälekkäin kaksi issikkaa, kummankin ajopeleissä univormumies ja kaksi siviilipukuista. Joel aavisti verileikin tapahtuneeksi. Ensimmäisissä ajopeleissä vietiin ehkä haavoittuneet, toisissa haavoittajat. Hän kiirehti askeleitaan. Oli sydänyö ja autio tunnelma kaikkialla, mutta sataman läntisellä kylellä, jossa yhteentörmäys oli sattunut, kuului ääntä ja melua. Joel läheni laivaa, josta äänet kuuluivat. Aivan lähelle saavuttuaan, keksi hän keulapuolella kaksi konstaapelia sanailemassa kolmen järjestyneen kanssa, joiden vaatteet olivat revityt, huulet ja kasvot ajeissa ja sinervissä. Suurempi miesjoukko seisoi keskempänä, ne olivat järjestymättömiä, jotka olivat varkain työhön ryhtyneet sydänyön vaiheilla. Ne puhuivat lujaäänisesti, kiroilivat ja kohottelivat uhkaavasti käsiään.