— Tekee kolme tuhatta markkaa.
— Oikein laskit. Mistä lypsän minä ne tuhannet? Neuvo keino, lahjoitan sinulle Itäisen, lahjoitan koko Sormensuon.
Joel vaikeni. Tuonoin mainitessaan Itäistä luun vaikeimmaksi rasvaksi, oli hänen katseensa varmentunut ja terästynyt, ja hän tunsi jo jonkunmoista voiton ryhtiä, mutta kuudenkymmenen tuhannen vuotiset korot painoivat hänen katseensa jälleen lattiaan ja panivat hänet tarpeettomasti rykimään.
Puhelu sammui tuokioksi.
— Sormensuon viljeleminen ei kannata Itäisettä, siitä ei pääse rantaan eikä selälle.
— Eihän se kannata, tulee vastaan kaksi nälkää kolmen selässä.
— Paitsi jos siirrät metsän vahingoksi Itäisen menettämisen. Onpa varaa ottaa korvausta miltä ilmansuunnalta tahansa.
— Ottakaa te, joka olette väkevä. Antakaa Itäinen jäädä entiselleen ja raivatkaa metsää sen sijaan pelloksi.
— Ei sovi piirustuksiin.
— Samat sanat, ei sovi minunkaan.