— Oh, miten ne kaksi juoksivat ja läähättivät, mutta tämä tämmöinen poika, tämmöinen miehen tupakkimälli tassutteli kuin kotonaan. Kaksi kertaa pujahdin kyykkysilläni niiden välistä. Kyykkyjuoksu vasta juoksua on, sen rinnalla muu juoksu on kuin kaljaa.
— Semmoista en ole nähnyt koskaan, nauroi Lyyli.
— Sepä hassua, mutta jos minä annan näytännön ensi sunnuntaina. Vuokraan maistraatilta kauppatorin ja haastan nuo kaksi puusta tehtyä kilpasille. Minä juoksen pakoon, ne ajavat takaa. Kahdeksasta aamulla kahdeksaan illalla sitoudun pitämään puoliani syömättä, istahtamatta. Katsojat maksavat huvista kymmenen penniä. Vaikka jäisi tuhanteen katsojaan, ansaitsen toki sata markkaa. Ja rahaa se on sekin.
— On, on, nauroi Lyyli.
Viikon vierittyä, vierivät tytön surutkin, hän tuli muutamana iltana Joelia vastaan, ja hänen silmiensä riemu loisti jo kauas, vaikka suupielissä piilikin entinen salaisen tuskan ilme, ilme, joka aina pyrki särkemään silmissä säteilevän onnen kokonaisvaikutuksen.
Mutta Joelin omat surut alkoivat heilimöidä, sillä Eeva herkesi kirjoittamasta. Se jotakin merkitsi. Se aavistuksia kasvatti ja synnytti, se mieltä häilytteli ja päivät tummenti.
Tummien päivien jatkoina olivat öisin ilkeät unet. Eeva oli väliin jäävinään raitiotievaunujen alle, väliin sortuvinaan palavaan rakennukseen eikä Joel milloinkaan joutunut apuun, sillä hänen jalkansa tuntuivat raudan raskailta. Moisien unien jälestä hän aina säikähti hereille, herättyä tuntui mieli kipeältä, haavoittuneelta. Kun tämmöistä jatkui jonkun ajan, teki hän päätöksen pistäytyä kotiinsa. Hän päätti käydä kursailematta Pohjavaltaan ja näyttää Eevalle kaikki setelinsä. Eeva uskoo, luottamus palautuu, ilkeät unet ja aavistukset herkeävät kiusaamasta, päivät valkenevat.
Mutta vasta sataman jäädyttyä toteuttaa hän aikeensa, siihen saakka kitkee hän seteleitä lampaannahkaiseen rahamassiinsa, kitkee sukkelasilmäisiä, velikultia, papinpoikia ja minkä nimellisiä ne satamamiesten sanastoissa olivatkin.
Ja hän kitki. Yön päivän, aamun illan kitki hän hopeoita, lantteja, seteleitä, hemmoittelematta selkäluitaan, piittaamatta nälästä tai väsymyksestä. Laivaliikenteen vihdoinkin loputtua, luki hän säästönsä, ja valkoiset onnen varsat kapsailivat taasen hänen ympärillään, mutta ne kapsailivatkin viimeisen kerran. Setelien lukeminen oli tuskin loppunut, kun posti pistäysi huoneeseen ja toi kirjeen Eevalta. Kirjeessä seisoivat vain sanat: voi hyvin, Joel.
Ei mitään muuta. Ei edes tervehdystä eikä mitään lähempää selvitystä. Ei kerrassaan muuta, kuin tuo kylmä ja alaston: voi hyvin, Joel, jonka merkitystä oli mahdoton väärin ymmärtää.