Kirje tuntui polttavan Joelin sormia, ja hänen korvissaan aivan kuin kohisivat sanat: voi hyvin Joel. Sanat loihtivat taasen esiin jotakin, jossa ei ollut ääriä eikä rajapiirteitä, jossa laineet vierivät määrättä ja suunnatta kaikkia rantoja kohti, ja samalla ne hautasivat unelmat voipa torpasta peltoineen, iltatähtineen.
Unettoman yön jälestä valkeni vihdoinkin päivä, Joel nousi ylös ja ryhtyi kirjoittamaan Eevalle. Kirjoittaminen kesti kauan. Kerki maille toinen hämärä, ennenkuin raskas käsi herkesi. Mutta kirjettä kuoreen sovittaessa repikin Joel sen äkkiä palasiksi, istui uudelleen pöydän ääreen ja kyhäsi sanat: voi hyvin, Eeva.
Seuraavana aamuna jouduttihe hän sahoine ja muine kirvesmiehen vehkeine mustapartaisen työtoveriksi.
Ja elämä ei tuntunut sen kummemmaltakaan. Jotakin oli eletty loppuun, jotakin oli kuin haudattu maan syvyyteen — ei mitään muuta. Joskus toki heräsi uteliaisuus. Mitä lie Eevan elämän polulle sattunut, joka pani hänet kirjoittamaan nuo kolme sanaa. Hairahdusko? Ehkä. Tai jos oli kohdannut sorean, jonka naama ei ollut kesakkoinen. Mahdollista sekin. Mutta lie yhdentekevätä kumpi oli sattunut. Se mitä oli ollut, oli eletty loppuun, oli lapioittu maan syvyyteen.
Noin luulotteli Joel…
Tästä puolin rupesi hän kiinnittämään enemmän huomiota ulkonaiseen itseensä. Kotoisen pyhäpukunsa sitoi hän nyyttiin ja teetti sijaan kuosikkaamman. Lyyli ei ollut tuntea häntä, kun hän ensi kerran näyttäytyi kaupunkilaisräätälin tekemässä puvussa.
— Eipä kävisi enää kyykkyjuoksu päinsä, nauroi tyttö.
Lyylin elämässä vuorottelivat nyyhkytyskohtaukset ja niitä seuraava onnen ja riemun aika. Kerran yhätti Joel tuntemattoman naisen Salaman seuroina. Ne kävivät käsikynkässä häntä vastaan, Joel luuli naisen Lyyliksi, mutta katulyhdyn valo paljasti erhetyksen. Nainen olikin vento. Salama ei vastannut lainkaan Joelin tervehdykseen, vaan käänsi päänsä toisaanne —
Vieri joulu ja yhä oli Joel tyyni ja tympeä, mitkään muut kuin puhtaasti sosialistiset kysymykset eivät syyhyttäneet hänen ajatuksiaan. Mutta eräänä sunnuntaina oli hänen mielensä kumman herkkä. Kirvesmiesten ammattiosaston iltamasta lähti hän kesken pois, ja hän asteli katuja sattuman kaupassa. Oli tammikuun loppupuoli, mutta ilma oli pehmeä. Astellessa kiitivät Joelin ajatukset Sormensuohon, ja kun ne sinne kerran osuivat, tapasivat ne Eevankin. Ensi kerran kolmisanaisen kirjeen saapumisen jälestä synnytti tytön muisto Joelin rinnassa väkeviä mielen hyrskyjä. Ja niiden hyrskyjen mukana karkoutui hetkeksi sosialisti, ja jälelle jäi vain Sormensuon Joel, torpan poika, jonka sydämmen valtiaana oli palvelustyttö Eeva, yhtä niukkasuloinen kuin poika itsekin. Jälelle jäi yksinäinen, ystävätön, tulevaisuuden suunnan menettänyt Joel, joka ei kyennytkään lapioimaan muistojaan maan syvyyksiin, kuten oli luulotellut ja uskotellut.
Astellessa rinnan haikeus yhä kasvoi. Palatsien valot vaihtuivat harmajan torpan iltatuleksi, nurkissa itätuuli huminoi, oli synkkää ja kolkkoa torpantakaisessa metsässä, mutta torpan tuvassa oli emäntä nuori…