Joelin rintaa viilsi.
Määrättä ja suunnatta astellessa oli hän tullut lyhyelle autiolle kadulle, joka päättyi johonkin torintapaiseen aukeaan. Joel asteli aukealta käsin. Kadun keskivaiheilla tuli hänen vastaansa kaksi hienosti puettua neitiä. Ne astelivat verkalleen, nauroivat ja puhelivat ääneen. Sivuuttaessaan loivat molemmat neidit vastaantulijaan aran silmäyksen. Mutta, toisen neidin kasvot olivat tutut. Joel pysähtyi ja mietti silmänräpäyksen. Pohjavallan Viola, totisesti, pälkähti hänen päähänsä äkkiä. Viola, joka käy Ateneumissa piirustuskoulua. On muuttunut vuodessa kahdessa, jotta on vaikea tuntea entisekseen. Joel pyörähti ympäri, neidit samassa katsoivat taakseen. Onneton tuuma ajelehti ensimainitun päähän. Violalta, joka on äskettäin palannut joululomalta, saa hän. kuulla kotikylän kuulumiset, etenkin Eevaa koskevat.
Mutta neidit katsoivat taasen taakseen. Huomattuaan Joelin pyörtäneen ympäri, lisäsivät he astuntanopeutta. Joel teki samoin. Neidit muuttivat juoksuksi, Joel teki saman tempun. Katu loppui, pimeähkö aukea joutui eteen. Neidit lisäsivät nopeutta ja alkoivat huutaa apua. Heidän kintereillään seuraava Joel rupesi myöskin huutamaan, ettei pidä säikähtää, hän oli Sormensuon Joel, tuttu poika. Omalta huudoltaan ja säikähdykseltään eivät neidit kuulleet takaa-ajajansa sanoja, ja niin he hilkkasivat aukean poikki, neidit kirkuen ja huutaen apua, Joel heidän kintereillään, mainiten Violaa nimeltä ja hokien, ettei huoli säikähtää, hän kun oli Sormensuon Joel, tuttu poika.
Omasta mielestään tarpeeksi kesyteltyään neitejä, oli Joel jo laskemaisillaan kätensä Violan olkapäälle, kun joku olento törmäsi häneen kiinni takaapäin. Olento oli kieronokkainen konstaapeli, jota Joel oli juoksuttanut kauppatorilla. Se iski Joelin kaulukseen kiinni ja virkkoi samalla ilakoiden ja sähisten:
— Ahaa, vanha tuttu.
— Piru sun tuttusi olkoon, vastasi Joel ja paiskasi konstaapelin selälleen katuun.
Neidit pysähtyivät silmäilemään kohtausta. Sen jatkona oli kimakka vihellys, joka joudutti yhden konstaapelin lisää. Kaksin ne sitte tarttuivat Joeliin, mutta tämä lennähytti molemmat katuun, toisen selälleen, toisen suulleen, ja suuntasi kulkunsa jälleen neitejä kohti. Nämä taasen juoksemaan ja kirkumaan. Silloin Joel kiukustui. Kohtaus, kaikkine naurettavuuksine, alkoi suututtaa häntä. Ihmisiä keräytyi paikalle, hälinä ja melu oli tavaton.
— Harakat, senkin harakat, huusi Joel neitien jälkeen, kun nämä taasen rohkenivat seisahtua. Ette ole mukamas ihmistä ennen nähneet.
Konstaapeleja oli jo kaikkiaan neljä. Yksi eristyi puhuttelemaan neitejä ja kirjoitteli jotakin muistikirjaansa, kolme rupesi hoivailemaan Joelia. Viimemainittu käsitti jo, mikä matka oli tehtävä. Karkaaminen olisi kyllä pelastanut hänet, mutta siihen keinoon ei hän halunnut ryhtyä. Lähdettiin siis astelemaan. Avautui taasen tutun huoneen ovi, jossa oli aituu ja aituun takana virkapukuinen herrasmies. Kuulustelussa, joka heti alkoi, käyttivät vain konstaapelit sanavuoroa, virkapukuinen merkitsi paksuun kirjaan heidän sanelunsa. Mainittiin naisten hätyyttelemistä, konstaapelien pahoinpitelemistä, ja vasta kun juttu oli kirjaan laadittu, lausuttiin Joelillekin muutamia kysymyksiä.
— Miksi hätyytit neitejä?