— Halusin puhutella…
— Tyhjä veruke, vieraitahan neidit olivat.
— Toinen oli tunnettu.
— Sinulla oli jotakin muuta mielessä.
— Itse mieleni tunnen.
— Viekää talteen, komensi virkapukuinen aituun takana. Joel työnnettiin johonkin sokkeloon, jossa oli ummehtunut ilma, sylkeä ja lokaa lattialla. Kun ovi painettiin kiinni hänen jälkeensä, vallitsi kolkko hiljaisuus.
Vasta sydänyön jälestä nukkui Joel. Hän näki unta, että oli matkaavinaan kotipuoleen. Eeva odotti häntä jossakin portinpielessä. Hän kiirehti. Mutta aivan lähelle päästyä, muuttui Eeva pitkäksi, mustaksi esineeksi, jolla ei ollut ihmispiirteitä. Joku nauraa räkätti samalla kimeästi, ja nauruun hän heräsi. Hän ei ollut muistaa illan tapahtumia, mutta vähitellen ne palautuivat ajuun. Hänen onneton mielitekonsa saada kuulla kotipuolen asioita, neitien hurja juoksu, poliisit, kuulustelu, putka…
Vasta kymmenen tienoissa narahti sokkelon ovi auki ja Joel sai jälleen vapautensa. Hammasta purren ja vihan veret kasvoilla asteli hän kotiinsa, toistaen itsekseen:
— Viola, Viola, senkin taivaallinen röökinä.
Parin viikon kuluttua pohdittiin asiaa raastuvanoikeudessa. Siellä olivat molemmat neidit, asianomaiset poliisit ja muuan punakka herra, joka kaikin mokomin tahtoi suurentaa Joelin syyllisyyttä. Jutun käsittely alettiin ensi kuulustelussa tehdyn pöytäkirjan lukemisella, ja kun se oli päättynyt, kysyttiin Joelilta, myönsikö hän pöytäkirjain oikein laadituksi.