— Teillä ei siis ollut mitään pahoja mielessä, virkkoi oikeuden puheenjohtaja, johon Joelin puolustus teki väkevän vaikutuksen.
— Eihän toki.
Neitien puolesta ilmoitti punakka, että nämä pyysivät päästä erilleen jutusta. Eivät vaatineet syytettyä edesvastuusen. Neitien pyyntöön suostui oikeus. Koko juttu tuntui kuivuvan aivan vähiin, mutta punakka esittikin lykkäystä, ja oikeus suostui siihenkin pyyntöön.
Sanomalehdet, jotka heti poliisikuulustelun jälestä olivat iskeneet juttuun rohkeasti, ilmoittaen rikosuutisissaan, miten satamamiesten kahakan ajoilta tunnettu Joel Sormensuo oli kadulla ahdistellut kahta taitelijaneitiä ja sen tekonsa vuoksi viety poliisin huostaan, puuttuivat tällä kertaa juttuun varovammin ja aremmin.
Jutun toinen käsittely muodostui huimemmaksi. Punakka luki toisessa käsittelyssä pitkän lausunnon syytetyn mainetöistä, joita tämä oli tehnyt kotiseudullaan. Mainetöiden keskuksena oli lakko-yritys, jonka kärki oli kohdistettu takaa-ajetun neidin veljeen, suurtalolliseen Pohjavaltaan. Tyhjiin rauennut lakkohomma ja takaa-ajo olivat muka peittämättä toistensa yhteydessä, edellinen jälkimäisen vaikuttimena. Lakkohomma loi punakan mielestä syytettyyn oikean valon. Takaa-ajo oli raaimman, katalimman kostonhimon ilme, mitä milloinkaan on rikoksien alalla tavattu.
Oikeuden puheenjohtaja kysyi, mitä syytetyllä oli sanomista lausunnon johdosta.
— Kaikki on päätöntä lorua, vastasi Joel, jonka veri alkoi kuumeta.
— Väitättekö ettei lakkopuuha ole totta? kysyi punakka.
— Se on kyllä totta, mutta muu on lorua. Ettenkö minä mukamas voi kostaa itselle Pohjavallan isännälle, jos kostoa mielisin.
Joel alkoi taasen puolustaida väkevästi. Ääni ja silmien ilme olivat niin vakuuttavia, että itse punakankin olettamiset horjahtelivat. Kesken puolustamista kysyi oikeuden puheenjohtaja äkkiä: