Kauppatorin leima oli tuo tavallinen ja arkipäiväinen: musta, sakea kuvio, joka huojuessaan ja liikkuessaan pysyi kohdallaan, jonka käytävissä ja rakoloissa lainehti keskeytymätön ihmisliike tulijoine, menijöine, ostajine, myyjine. Mustan kuvion yläpuolella siinti kuulakka syystaivas valkeine pilvine, ja leppoisat etelätuulen tuomat laineet vierivät ulapalta kauppatorin laituria kohti.
Kymmenen vaiheilla, jolloin kuvio jo oli käynyt hataraksi, loppui Joelin ja hänen toveriensa urakka. Se oli kestänyt läpi yön, ja se oli tarkistanut selkänikamien lujuutta, mutta olipa siitä hopeatkin heltineet. Kotvan hengitettyään ja suoristettuaan selkänikamiaan, asteli Joel kauppatorille, nauttiakseen maalaisvaikutelmista. Hänen mielitöitään oli lipua hevosen ja kuorman kyleltä toisen hevosen ja kuorman kylelle, katsoa tuota miestä ja tätä naista, joiden kasvojenpiirteissä ja hymyilyssä oli jotakin tuttua, kotoista.
Noin lipuessa löi joku häntä takaapäin olkapäähän, ja lyöntiä seurasi tutulla äänellä lausuttu:
— Terve miestä.
Joel pyörähti ympäri, Syyrakin Otto seisoi hänen edessään.
— Vie sua ja viipota.
Joelin laihoille, kesakkoisille kasvoille ilmausi riemastus, hänestä tuntui kuin olisi kotikylä Sormensoine jo kaikkine äkkiä nakattu hänen eteensä.
— Vie sua ja viipota, toisti hän ja remahti samassa raikkaaseen nauruun. Mikä tuuli sinut tänne tuuppasi?
Oton katse pilveytyi.
— Isä läksi akottumaan.