— Voinpa kyllä, ei ole hätää mitään. Entä matkatavarasi?
— Ovat asemalla, niiden ei ole mikään hoppu.
— Lähtäänpä sitte.
He astelivat yksissä Joelin asuntoon, joivat tuliaiskahvit ja palasivat jälleen sataman seudulle. Jotta ensikertalainen Otto tutustuisi kaupunkiin, retkeili Joel hänen kerallaan koko iltapäivän, kysellen ahkeraan kotipuolen kuulumisia.
— Miksi et kirjoittanut minulle tulostasi?
— En tietänyt osoitettasi, sitä ei tietänyt isäsikään. Yksi sen tiesi, mutta hänen nimeään ei Joel uskaltanut mainita, sillä hän aavisti että surutar jollakin tavoin liittyi nimeen.
Anni emännän välityksellä sai Otto jo toisena päivänä haluamansa toimen. Iltasella lähti Joel saattelemaan häntä uuden isännän luo. He astelivat hitaasti, puhelu sammui tuon tuostakin heidän välillään, sillä Joel ei syttynyt ja Ottokin oli ehtinyt tyhjentää uutisvarastonsa. Vihdoin ensimainittu virkkoi omituisen puristetulla ja matalalla äänellä:
— Olemme eilen ja tänään puhelleet monesta henkilöstä, mutta eräästä olemme kumpikin tahallamme vaienneet. Ymmärrät, ketä tarkoitan.
— Ymmärrän, vastasi Otto.
— Kerrohan nyt hänestäkin, en juokse mereen, vaikka kuulen mitä.
Otaksun että se mitä kerrot hänestä, ei ole sinistä.