Kerran sitte Joel nukahti satamatyön lomassa. Moista ei ollut entisaikoina sattunut, ei uuvuttavimmankaan työn jälestä uni uskaltanut lupaa kysymättä Joelin silmään. Mutta siitä saakka kuin Otto kaupunkiin ilmaantui, tapahtui Joelissa muutos. Hänen teräksinen tahtonsa haurastui, hänen selkänsä ei kestänyt enää, kuten ennen, hän tuppasi silloin tällöin hieman väsymään eikä hänen henkilönsä vaikuttanut enää niin purasevasti kuin ennen. Hänessä oli jotakin särkynyt, vaikka ei särö esiintynyt äkkiä kokonaisuudessaan näkyviin eikä Joel sitä itse käsittänytkään.
Nukkuessa näki hän unta. Eeva ja hän riensivät tapaamaan toisiaan. Polku oli tuttu, metsä ja taivas metsän yläpuolla oli tuttu. Eevan sini- ja valkoruutuinen esiliina liehui tuulen käsissä, kun hän riensi Joelia vastaan. Mutta sitte tummeni polku, metsä, Eeva, ja tumman keskessä seisoi Eeva ja pyyhki nenäliinalla kyyneleisiä silmiään. Hän aikoi jotakin huutaa, mutta ääni ei tullut kurkusta ulos. Huutoonsa hän heräsi.
Herättyään kavahti hän jaloilleen ja silmäili säikähtyneesti satamaa, kauppatoria, rakennuksia. Kyyneleisiä silmiään pyyhkivän Eevan kuva poltti hänen rintaansa, aivojansa. Joel yritti kiinnittää huomionsa ihmisiin, satamaan, laivoihin, mutta tytön kuva ajoi ne kaikki tieltään pois…
Joel rupesi voimaan pahoin. Hän näki yhä edessään kyyneleisen tytön. Kyyneleet ikäänkuin kysyivät häneltä: miksi menettelit siten, että onnemme särkyi. Tuon kysymyksen heräämistä oli Joel aavistanut viimeaikoina, ja se oli jo etukäteen vapisuttanut häntä. Tähän saakka oli hän onnistunut ajamaan kysymyksen pakosalle, mutta sittekin hän tunsi sen paisuvan voiman, joka kysymykseen yhäti kasvoi. Hän tunsi jo ennalta, että se kerran saavuttaa hänet ja seisoo hänen edessään pilviin ylettyvänä jättiläisenä, uhkaen musertaa ja rutistaa hänet syyllisyyteen.
Ja nyt se oli saavuttanut hänet, nyt alkoi taistelu.
Mutta Joel ei sitä vielä käsittänyt. Hän ei käsittänyt, että hän oli joutunut elämän käännekohtaan, jossa ei ollut valitsemisen varaa muun kuin syyllisyyteen nujertamisen ja taistelun välillä. Pahoinvoinnista piittaamatta ryhtyi hän jälleen työhön, mutta lyhyen hetken jälestä oli hänen pakko lopettaa. Raukeana ja oudon kalpeana saapui hän iltapäivällä kotiin. Miksi menettelit siten, että onnemme särkyi? soi lakkaamatta hänen korvissaan.
— Nyt olet sairas, virkkoi Anni emäntä, kun Joel raukeana ja kalpeana tuijotti eteensä.
— Ei ole mitään vaarallista, huomiseen menee kaikki ohi.
Ohi se menikin, mutta lähteä satamatyöhön ei enää juolahtanutkaan Joelin mieleen. Joku uusi vaihe häämötti epäselvänä hänen ajatuksissaan. Hän ei voinut enää jatkaa entiseen tapaan, jonkun muutoksen täytyi tapahtua piakkoin.
Kun kysymys: miksi menettelit siten, että onnemme särkyi? yhä voimakkaammin ja syyttävämmin ahdisti häntä, oli hän menettää järkensä, mutta silloin hän laati kysymykselle jatkokysymyksen: ken pakotti hänet semmoiseen menettelyyn? Kenen syy, jolta hänen täytyi lähteä koiran tavoin synnyinkodistaan? Kenen? Pohjavallan. Tänään, huomenna, ijankaikkisesti. Pohjavalta oli kahden onnen haaksirikkoon syyllinen. Tästä Pohjavallan syyllisyydestä koituu uusi vaihe hänen elämässään. Hän vaati hyvitystä. Miehenä on hänellä oikeus hyvityksen vaatimiseen, onpa velvollisuuskin. Mutta mitä lajia hyvitystä hän oli velvollinen vaatimaan? Rahaako? Sitä oli hänellä omasta kohden. Maatako hän havitteli? Sormensuotako mielitteli? Mitä hän enää maalla ja Sormensuolla, menetettyään Eevan. Mikä hyvitys hänelle sitte kelpaa? Veri. Vain syyllisen veri voi tuottaa hänelle hyvitystä. Ei mikään muu, ei iki mikään.