Joel osti surma-aseen, kätki sen povilakkariinsa ja valmisteleikse lähtemään surmatyön matkaan. Hän oli asiansa oikeudesta varma, tulevaiseen elämään, siihen taivaalliseen, jota palkkapapit kirkossa saarnailivat, ei hän uskonut eikä hän uskonut palkkapappien saarnaaman Jumalan olemassaoloonkaan, syystä kun ei se tehnyt tasan oikeutta köyhän ja rikkaan välillä. Hän ei uskonut muihin kuin omaan itseensä ja siihen, mitä hän omassa sydämmessään tunsi.
Matkapäivä oli huomenna. Joel makasi hereillä koko yön, ja hän uneksi uneksimastaan surmatyöstä. Loppuun ehdittyään, alkoi hän taasen alusta. Illalla, kun tulet ovat sytytetyt, astuu hän Pohjavallan tupaan. Sanoo isännälle: minun elämäni olet sinä haaskannut, synnyinkodin, morsiamen, kaikki olen menettänyt sinun tähtesi. Raastettu elämäni vaatii hyvitystä, kostoa, vaatii syyllisen verta. Sinä olet syypää kahden ihmisen onnen häviöön, syyn sovitukseksi vuotakoon veresi. Nyt elä luule, että väärät tuomarit ja lait kykenevät pelastamaan sinua.
Kuuluu pamahdus, Pohjavallan isäntä suistuu lattiaan, rinta korahtaa muutaman kerran, kosto on suoritettu, hyvitys hankittu. Teon tehtyään lähtee hän antautumaan kiinni nimismiehelle. Sanoo sille: minä miehen äsken surmasin, minut vangitkaa.
Tuohon kohtaan edistyttyään, harppasi hän taasen alkuun, kuvaili uudelleen ja yhä uudelleen saman kohtauksen. Puoliyön jälestä väsyi hän surmakohtauksen alituiseen toistamiseen, kuten vahingossa solahtivat hänen ajatuksensa jatkoon. Hän kuvitteli miten hän rautavankina kuletetaan oikeuteen. Tuomari ja hän yhättävät kerran ja toisen. He ovat vanhoja tuttuja Sormensuon häätöjuttujen ajoilta. Sama tuomari, joka tuomitsi isän ja hänet häädettäviksi Sormensuosta, tuomitsee hänet elinkautiseen kuritushuoneeseen. Tuomari on vanha Pohjavallan liittolainen, vääryyden oikea käsi.
Joelin ajatukset takertuivat tuomariin ja tämän syyllisyyteen, takertuivat yhä lujemmin, yhä vakuuttavammin. Syyllisiä olikin kaksi. Ja toinen syyllinen oli ensimmäisen syyllisen oikea käsi. Piru ja paholainen olivat keskenään yhtiömiehiä, kummallakin sama määrä vääryyden osakkeita. Totisesti, kun kaikki ympäri käytiin ja jälleen yhteen tultiin, ansaitsi tuomari saman kohtalon kuin Pohjavaltakin.
Johdonmukaisuus veti lautakunnan jäsenet noiden kahden syyllisen apureiksi, ne vastalausetta tekemättä mukautuivat väärään päätökseen. Kehnot, raukat…
Syyllisien rivi yhä taajeni. Pohjavallan, tuomarin ja lautakunnan häntyreinä häärivät lakon vastustajat. Syyllisien jälkijoukon muodostivat poliisit, sanomalehtikertojat ja raastuvan tuomarit. Ne olivat syyllisien roikkaa kaikki.
Oliko järkevätä ja oliko oikeudenmukaistakaan kohdistaa kosto yhteen syylliseen, kun toiset kuitenkin jäävät koskemattomiksi. Oliko?
Joel pohti syyllisien syyllisyyttä koko yön. Yhteiskunta vääryyksineen oli kuin sadun satapäinen käärme. Jos yhden hakkaa pois, jää yhdeksänkymmentäyhdeksän jälelle. Ja niistä kasvaa tuota pikaa kymmenen uutta päätä yhden poikkihakatun sijaan. Johdonmukaisuus vaati taistelun laajentamista kaikkia päitä vastaan, muuten vääryys ei tule kitketyksi. Kun yksikin pää jää rauhoitetuksi, työntää se rinnalleen kymmenen muuta päätä, perkkauksen pitää siis tapahtua juuria myöten, pohjia myöten, luita ja ytimiä myöten. Taisteluun kokonaisvääryyttä vastaan, lohikäärmeen kaikkia päitä vastaan eikä yhtä eikä kahta vastaan.
Se taistelu oli käynnissä paraillaan. Hän liittyy taistelijajoukkoon. Asettuu eturivin mieheksi. Iskee tapparalla vääryyden yhteiskuntaa kylkiluihin, selkään, otsaan, iskee mäsäksi jokaisen luun, nikaman, iskee kunnes vääryys on hävinnyt maasta ja oikeus on päässyt valtijaaksi.