Oli vielä pimeä, kun Joel nousi makuulta ja lähti ulos. Hän asteli meren rantaan ja sinkahutti surma-aseen ärjyvien aaltojen saaliiksi. Sen tehtyään, palasi hän kaupunkiin. Hän käveli vain suotta aikojaan. Hänen päänsä tuntui raskaalta, toisin silmänräpäyksin hän nauroi itsekseen, toisin silmänräpäyksin puri hän hammasta. Kävellessä osuivat tutunomaiset ovet hänen silmiensä eteen. Ne olivat raastuvan talon ovet. Niiden näkeminen pani Joelin ankaraan raivoon. Hän muisti miten ylhäällä oikeussalissa oli vihan väkeen yritetty hänen, viatonta asiaansa vääntää katalaksi rikosaikeeksi.
— Koirat, perkeleet, äännähti hän, ruveten koroillaan takomaan ja potkimaan ovia ja katua.
— Senkin mustat, koirat, mustat perkeleet.
Hän takoi yhä… hän oli raivoissaan.
VIII
Taistelu alkoi.
Ilman kenenkään valtuutusta, ilman matkaohjelmaa lähti Joel samoilemaan maaseutuja. Tasa-arvoisuuden valtion pahin vastustaja oli hänen mielestään orjuuden ja sorron ikeen alle raukkamaisesti taipunut maalaistyöväestö, tuo oikeuksiensa valvontaan nähden veltto, arka ja typerä maalaisväestö, josta saattoi sanoa: "ottaa kun saa, kiittää kun annetaan". Se on ensin herätettävä, sitte vapaudenliike lähtee vierimään.
Kulettua moniaita penikulmia, levisi Joelin eteen pieni kylä, jossa oli pari suurtaloakin. Viimemainitut aivan kuin raapaisivat Joelin luontoa, mutta raapaisua seurasi järkeä hyväilevä tunne: kylä oli kuin luotu taistelun alottelupaikaksi. Suurtalot edellyttävät melkein aina torppeja. Ne eivät tosin useinkaan näy maantielle, ne sijaitsevat metsän kätkössä ja huonojen teiden takana, mutta joka tapauksessa ne ovat olemassa. Niiden asukkaiden korvat eivät ole kuurot, kun vaan osaa iskeä arkoihin kohtiin. Kylä oli mainion sopiva taistelun alottelupaikaksi.
Oli iltapäivä, kun Joel saapui kylään, hämärä alkoi painua maille. Tähysteltyään metsiin kotvan, keksi hänen tarkka silmänsä heikon savun kohoavan ylös ilmaan muutaman pellon takaa. Hän läksi astelemaan umpimähkään savua kohti, löysi pienen harhailun jälestä viheliäisen näköisen, harmajan torpan, avasi oven ja astui tupaan. Tupa oli pieni, pahanhajuinen, kehnosti valaistu. Likaisia lapsia oli joka lomassa. Heti ensi silmäyksellä luki Joel niitä puoli tusinaa. Torpan emäntä, nuorehko, terveennäköinen nainen, puuhasi iltasta. Porisevan padan alla paloi kituvalkea.
Joel lausui hyvän illan, vaimo näytti säikähtyvän.