— Kunpa se olisikin ollut minun vallassani.
— Mutta Sormensuo sen sijaan on.
— Hyvä mies, elä minuun viskele vihojasi, ulapalla minäkin soudan. Kunhan vähennät omintakeista maanviljelystä ja teet sijaan muonapäivän tai pari…
— En tee, en, vaikka tulisi Eekyptin seitsemän katovuotta, en sittekään tee.
Hyvästejä sanomatta syöksyi Joel ulos Pohjavallan tuvasta, hänen kesakkoiset kasvonsa värähtelivät ja hänen sieramensa pullistuivat pingalle. Mennyttä, soi hänen korvissaan joka askeleella. Mennyttä, mennyttä. Omintakeisen torpparin sijaan muonarenki, ensimmäinen kerjäläisestä. Omien laihojen verosta mitatut jyvät, kuorittu maito, silakat, kirkkohevonen jouluna ja…
— Tulimmainen, tuhat tulimmaista…
Seuraavana päivänä tapasivat toinen toisensa metsätien polvekkeessa, josta oikopolku painui alas kylään, nuori mies ja nuori nainen. Mies oli Joel, nainen oli hänen mielitiettynsä Eeva, kaitakasvoinen ja suurisilmäinen palvelustyttö.
— Minulla on kiire päivällisenlaittoon, virkkoi tyttö. Haltijaväki lähti kirkkoon ja Miina on vuorollaan tänään vapaana. Mitä kummia nyt kuuluu?
— Kuuluu semmoista, joka koskee sinuun ja minuun.
Joelin kasvojen ilmeistä ja äänen kaiusta ymmärsi tyttö, että kuulumiset olivat ikäviä.