Vasta myöhään illalla hän heräsi. Hänen oli nälkä ja jano, ja hänen päänsä tuntui vielä raskaalta, mutta ohimoja ei polttanut enää.
— On nälkä, on jano…
Syötyään tunsi hän vilun pakenevan. Hän valvoi tunnin verran, sitte raukasi häntä taasen ja hän vaipui raskaaseen uneen. Aamulla tunsi hän olevansa melkein entisellään, hän nousi jalkeille yht'aikaa kuin tuvan isäntä ja emäntäkin.
Ikkunaan näkyi järven selkä, jota taivaltaessa riehutuisku oli Joelin yllättänyt. Selkä oli leveä ja suuri, etäiset rannat hukkuivat pakkasen huuruihin, mutta lähirannoilla kimelteli aurinko raidoissa, jotka harmaana reunustuksena kiertivät rantoja. Oli aivan mahdoton saada selkoa harhailuista. Joel oli luultavasti risteillyt joka suuntaan sekä lopulta sittekin ajelehtinut päämäärää kohti.
Kylään, jonne hän aikoi, oli vielä penikulman verran. Lähin kylä, joka alkoi levitä muutaman sadan askeleen päässä yöpymispaikasta, oli vähäpätöinen, sen talot olivat pientaloja, joissa ei ollut torppeja eikä muutenkaan palkattuja työvoimia muuta kuin nimeksi, siihen kylään ei ollut Joelin tarkoitus pysähtyä. Mutta penikulman etäisyydessä olevassa kylässä oli suurtaloja, torppeja, palvelusväkeä, siellä oli kirojuhlien pyhä paikka.
— Tämä lie kaunista seutua, virkkoi Joel, silmäillessään ikkunasta järvelle käsin. Ja ehkä on täällä onneakin enemmän kuin muualla.
— Olisi kyllä, mutta pimeyden ruhtinaan palvelijat tekevät täälläkin työtään, vastasi vaimo, luoden vihamielisen katseen Joeliin.
— Tarkoitatko minua?
— Sinuakin tietysti, kaikki te olette yhtä valkeita paholaisia.
— Mekin, jotka köyhiä rakastamme.