— Tunnetko Lyylin? Oletko nähnyt? Puhu, Jumalan nimessä.
— Kyllä tunnen, ja kyllä olen nähnyt, mutta elkää kysykö nyt enemmän, minä en jaksa, en mitenkään…
Tupa rupesi keinumaan, Joelin täytyi paiskautua lattiaan pitkäkseen.
Vaimo toi tyynyn hänen päänsä alle. Joel katsoi oikein läheltä häntä.
Kasvojen piirteet muistuttivat niin elävästi Lyyliä, suupielissä vain
ei ollut katkeraa, salatun tuskan ilmettä.
Tämä oli siis Lyylin koti.
— Rauhoittukaa, minun Jumalani on nuori ja väkevä.
Illalla Joel kertoi, minkä tiesi Lyylistä, kertoi todenmukaisesti. Totuus, vaikka musertava, oli hänen mielestään sovittavampi kuin häilyväinen peitteleminen, josta jää mieleen epäilyksiä ja ahdistuksia. Joelin kertoessa pidätti vaimo kyyneleitään, mies istui kädet ristissä polvilla ja hoki itsekseen "tulee kotiin, tulee kotiin".
— Sen verran minä tiedän, virkkoi Joel, lopetettuaan. Huomenna te kerrotte, mitä tiedätte.
— Kyllä, vastasi vaimo kyynelissään.
Lyylin tarina alkoi kesän kauniimpana aikana, jolloin tuomet kukkivat ja pääskyt häärivät pesissään. Kylään saapui työväen ystävä, himojensa palvelija, valkeuden enkeliksi puettu paholainen. Salama oli sen nimi. Kaksi kertaa kävi Lyyli kuulemassa sen esitelmiä, kerran naapurikylässä, toisen omassa kylässä. Viivähti toisella kerralla tavallista myöhemmin. Seuraavana päivänä pistäysi viettelijä heille pukineitaan siistityttämään. Parin viikon kuluttua sen tie taasen veti paikkakunnalle kauttakulun vuoksi. Samassa sopi pitää esitelmä. Lyyli meni kuulemaan. Ei viipynyt sillä kertaa huomattavammin. Lauantaina poistui Salama kylästä. Asteli soutumiehen kera heidän tupansa sivutse rantaan. Ikkuna oli auki, tyttö vaihtoi siinä silmäyksen ohikulkijan kanssa. Kasvot samassa muuttuivat sekavailmeisiksi. Kertoja ei tajunnut mitään. Aamulla läksi tyttö kirkkoon. Ei huolinut isää soutamaan, tahtoi mennä yksin ja soutaa yksin. Sunnuntaina piti Salama kirkonkylässä kirojuhlat. Jälestäpäin tuli tiedoksi että he siellä olivat tavanneet ja tehneet kaksin kävelymatkan. Kului muutama päivä, Lyyli oli toisinaan iloinen, toisinaan kalpea ja kuin kaukana oleva. Eräänä aamuna oli kamari tyhjä. Pöydällä oli kirjekuori ja siihen oli kirjoitettu: "minä rakastan Salamaa ja seuraan häntä".
Kamari oli siinä kunnossa, johon Lyyli sen jätti. Mihinkään ei oltu koskettu. Seinällä riippui joku maisemataulu, hopeakirjaiminen raamatunlause ja pari valokuvaa. Toinen ikkunaverho oli vedetty syrjään, sängyn peite oli osittain luisunut lattiaan. Ikkunasta oli ihana näköala järvelle. Sen ikkunan oli Lyyli avannut hiljan hiljaa, oli rasahtamatta hypännyt nurmelle, oli kenties pidättänyt hengitystään, ja kun ei tuvassa syntynyt kolinaa, oli jouduttanut matkaan.