Tämmöisissä oloissa palautuivat luonteet, nuoret oppivat vanhoilta kaikki pettämisluettehet, kokemattomat tulokkaat kypsyivät ihmeteltävän lyhyessä ajassa opettajiensa vertaisiksi, koko joukko oli siinä suhteessa ehjä ja yksivärinen, kukaan ei ollut toinen toistaan huonompi.
Tämä joukko ei ollut herkkä syttymään, se arvosteli ja punnitsi kaikkia oman itsensä mukaan, se palveli yhtä paljon pirua kuin Jumalaakin, ja se oli valmis, jos niiksi kävi, pettämään molemmat, sillä se oli aina oppinut luottamaan lopullisesti omaan älyperäiseen viekkauteensa. Tämä olikin luonnollista. Ikinä se ei ollut saanut mitään hyvää omien rivien ulkopuolella olevilta henkilöiltä, mikään kunnioittava sana ei ollut maailmalta milloinkaan kaikunut sen korviin, mitään säälin ilmausta itseään kohtaan ei se ollut kuuna päivänä keksinyt kenenkään kasvoilla. Siksi se epäili kaikkia ja tunsi vastenmielisyyttä kaikkia kohtaan. Ja siksi se luotti vain omaan itseensä. Se hymyili toisella silmällään makeasti, mutta toisella silmällään ilkkui se, kun milloin joku sosialistipuoskari tuli kahden tyhjän käden kera julistamaan sille onnea, hyvinvoipuutta ja kylläistä vatsaa.
Tuota kesti aikansa.
Mutta yhä väkevämmin kärysi ilmassa taistelun henki, yhä useammin ilmausi myrskyn kuplia korvan kuultaviin. Viestit voitoista, joita oli saavutettu, viestit taisteluista, jotka olivat paraillaan käynnissä, kulkivat tulisien miekkojen tavoin pimeän yön halki. Tuhannet silmät seurasivat niiden kulkua, tuhannet rinnat paisuivat.
Sukuniemen etuvartijajoukko tunsi ruumiissaan kipinöitä ja nytkähdyksiä, se alkoi oppia käsittämään voimansa, joka käsitys ei tähän saakka ollut pystynyt sen järkeen millään moukarilla. Se oppi vihdoinkin käsittämään, että suurtilan torpparilla, tuolla vaivatulla, kiusatulla torpparilla, joka tähän saakka oli elänyt vain herransa ja isäntänsä suuta varten, että tällä koiran ruoskalla olikin valta oman isäntänsä ja koko maailman yli! Jos se vain rohkeni ottaa vallan.
Taistelujen viestit sen totuuden vahvistivat. Muutaman suurtilan torpparit, monien kymmenien penikulmien etäisyydessä Sukuniemestä, olivat ryhtyneet taisteluun isäntäänsä ja tämän ruoskanheiluttajia vastaan niin onnellisella seurauksilla, että voittivat verojen alennusta ja työpäivän lyhennystä.
Sukuniemen etuvartijajoukko odotti suotuisaa tilaisuutta ryhtyäkseen taisteluun, mutta se pysyi näennäisesti tyynenä. Kuten ennenkin, olivat selät orjamaisen nöyriä ja notkeita, kasvoissa ilmeni entinen harras kirkkohymy, mutta hymyn alla piili haukan uskaliaisuus ja sisut syyhyivät salaa.
Ilmaantui sitte odotettu tilaisuus. Muuan Huimala-niminen torppari, notkeaselkäisistä notkeaselkäisin ja viekkaista viekkain, saapui päivätyöhön laiskan konin kera, joka tuskin kykeni seisomaan omilla jaloillaan. Elokuu oli silloin lopussaan, kuuttomat yöt olivat pimeitä. Pehtoori, joka ei älynnyt, että Huimalan työn takana oli liitossa koko etuvartijajoukko, kiroili, mutta viimemainitut näyttivät kirkkonaamaa. Tunnetulla visakepillään, joka kuului eroittamattomasti pehtoorin henkilön yhteyteen, uhkasi hän Huimalaa, jos tämä vielä näyttäytyy koninensa hänen silmiensä edessä. Seuraavana aamuna uudistui kohtaus sillä pienellä lisäyksellä että Huimala ja hänen koninsa saivat maistaa visakeppiä.
Seuraava päivä kului maineetta, mutta sitä seuraavana aamuna hääri kymmenkunta miestä kartanon pellon laiteella, joka ulottui puutarhaan saakka. Kaksi pylvästä oli yön kuluessa pystytetty saran päähän, pehtoorin ehtiessä paikalle hinattiin paraikaa pylväille poikkihirttä.
— Rakkarit, p—leet, mitä te…?