— Vaadimme ensinnäkin, ettei tämä vanha koira enää astu jalallaan Sukuniemen palstoille. Jos ei vaatimusta tänä hetkenä täytetä, panemme hänet heilumaan tuonne.
Katkeraääninen mies osoitti kädellään hirsipuuta, joka yön kuluessa oli pystytetty pellon laitaan.
Suuttumus punasi isännän kasvot, mutta hän käsitti hetken vakavuuden ja kytki vihansa.
— Suora vastaus nyt heti, vaati katkeraääninen.
— Menkää rauhassa kotiin, lausui isäntä katkonaisin sanoin, siitä asiasta pääsemme kyllä sovintoon.
Tämä oli Sukuniemen kuuluisien rettelöiden ensimmäinen vaihe, ja siitä ne jatkuivat edelleen. Noin pari vuotta vallitsi kartanon alueella jonkinlainen sotatila, jonka leimana olivat alituiset rettelöimiset, lakot ja käräjänkäynnit. Väliin tuntui kuin rettelöittäisi siellä pelkästään rettelöimisen vuoksi ilman selvää lopputarkoitusta, mutta väliin tehtiin etuvartijajoukon oloissa ja elinehdoissa niin tummia paljastuksia, että kuohumus näytti aivan luonnolliselta. Tämä ymmärrettiin ja ymmärrettiin sekin, ettei murros voinut sipsuttaa etuvartijajoukon riveihin hauskana kansalaisjuhlana ilman tuulta, myrskyä ja hammasten kiristystä.
Kun oli pari vuotta rettelöitty, käyty käräjiä ja tehty lakkoja, alkoi rauhaisien olojen kaipuu nakertaa mieliä. Taivuttiin hieromaan sovintoja. Jälellä oli vain kaksi riitakysymystä, kymmenen torpparin häätäminen ja Sukuniemen lainajyvästön jakaminen. Molempiin kysymyksiin nähden asettui isäntä jyrkälle kannalle. Lakkojen ja rettelöiden johtomiehet vaati hän armotta häädettäviksi sekä lainajyvästön jaettavaksi kahtia, torppareille toinen puoli, Sukuniemen osalle, jatkuvaa toimintaa varten toinen puoli. Torpparit saivat osansa jakaa keskenään siten, että jakoperusteeksi pantiin torpparina-oloaika. Molempien riitakysymyksien ratkaisuun oli jo melkein suostuttu, rettelöimisien piti loppua, rauhan ja toiminnan ajan piti alkaa, mutta silloin ilmaantuikin etuvartijajoukon keskuuteen pieni, laiha ja kesakkonaamainen mies, ilmaantui maailmankuulu Joel Sormensuo. Ei ryntänyt Joel miehien kimppuun suin päin, viikon hän lähenteli, tutki luonteita ja teki samalla huomaamatonta ennakkokylvöä. Kysyi joltakin puheen lomassa, oliko ihmisellistä että yhdessä myrskysäätä koettua ja sitte tuulen suojaan päästyä potkaistaan kymmenen toveria jälleen aaltojen vyörytettäviksi. Jollekin toiselle huomautti hän, ettei Sukuniemen haltijat ole kasvattaneet jyvästöä, sen ovat torpparit yksinomaan tehneet, ja heille siis kuulunevat työn hedelmätkin. Sitte hän ryhtyi rynnäkköön. Torpparit kutsuttiin yhteiseen kokoukseen. Kokous muodostui ennen kuulumattomaksi kirojuhlaksi paikkakunnalla. Naiset kirkuivat ja repivät tukkaansa, miehet tanssivat kyykkysillään toisiensa edessä. Tehtiin päätös että jyvästö kuului kokonaan torppareille, poisluettuna pohjapanos, jolla joku Sukuniemen omistaja oli aikoinaan jyvästön perustanut. Samoin päätettiin että häädetyiksi tuomitut piti armahdettaman. Päätökset ilmoitettiin isännälle, sillä nimenomaisella huomautuksella, ettei niistä peräydytä tuumaakaan. Oli totuttu alituisiin voittoihin, oli saatu myönnytys toisen jälkeen, järjet olivat juopuneet.
Mutta isännän päätös oli myöskin peruuttamaton, ei hänkään antanut
perään. Laatipa hän vaatimuksiinsa vielä lisäponnenkin: Joel
Sormensuon piti määrättyjen tuntien kuluessa luistaa tiehensä
Sukuniemen alueelta.
Elettiin joku päivä, sitte särettiin telefoonijohdot ja illalla, hämärän painuessa maille, lähdettiin satamiehin ja satahevosin Sukuniemeen. Hevoset jätettiin jyvämakasiinin eteen, mutta miehet valmistausivat astelemaan paraatirappuja kohti. Miehillä oli olkapäillä pitkät seipäät, ja seipäät olivat varustetut tuohuksilla.
— Tulta tuohuksiin ja eteenpäin mars, kuului Joelin komento.