Sytytettiin tuohukset ja lähdettiin liikkeelle. Joel asteli etunenässä. Hänen sielunsa oli juopunut, hänen verensä huumautunut. Seesam-sana soi hänen korvissaan mahtavana vyörynä. Sinä silmänräpäyksenä uskoi hän suureen voittoon, hän tunsi jo sen esimakua. Kun kaikki orjajoukot näin lähtevät liikkeelle, viertyy vääryys ja sorto, viertyy ijäiseen maanpakolaisuuteen.
Paraatirapun eteen saavuttua, asetuttiin puoliympyrään. Kauas puutarhaan heijastuivat tuohuksien liekit syyskuun iltana, kylmän ja puistattavan vaikutuksen teki äänetön joukko, jonka kasvoilla ilmeni vain katkeruutta ja vihamielisyyttä.
Vihdoin isäntä ilmaantui rappusille. Tyynen näköisenä seisoi hän etuvartijajoukon edessä. Harmahtavat hiukset loivat häneen kunnioittavan ilmeen, vaikka laihat, ryppyiset kasvot muuten näyttivät tuskaantuneilta.
— Mitä tahdotte? Mitä vaaditte? isännän äänessä kuului väkevä värähdys.
— Leipää nälkäämme, vastasi joukosta entinen katkeraääninen.
Tuo oli ilmi valhetta.
— Sukuniemen alueella ei ole moneen vuoteen kärsitty leivän puutetta.
— Mutta sitä enemmän oikeudenpuutetta. Lainajyvästö on meidän.
— Jätetään asia oikeuden ratkaistavaksi.
— Emme ole tottuneet saamaan oikeutta herroilta, me saamme vain silloin oikeutta, kun itse hankimme sitä. Siis joko tai ei.