— Minun sanani on ei.
— Onko ihka viimeinen?
— On.
— Onko meihin kymmeneenkin nähden? Katkeraääninen astui joukosta erilleen.
— On teihinkin nähden.
— Hyvä, sitte se alkaa uusi lysti.
Katkeraääninen peräytyi jälleen paikalleen, ja sen jälestä kuului
Joelin ääni:
— Alas lainajyvästöön.
Joukko lähti jyvävarastorakennusta kohti.
Hetkisen jälestä alkoi sieltä kuulua ankaraa jyskettä, ja sen synnyttivät moukarin iskut, jotka kohdistuivat oveen. Rautakanget tekivät kotvan tenää, mutta taipuivat ja heltivät sitte hurjan voiman edessä. Murtamistyöt olivat jo suoritetut, aiottiin juuri ruveta hinkaloita tyhjentämään, kun ulkoa kuului epäselvää melua ja hätähuutoja. Ulkona seisovat tuohusmiehet keksivät viisimiehisen poliisijoukon lähenevän. Joukon valtasi kauhu, se ei kestänyt univormujen ja kiiltävien nappien voimaa, se joutui sekasortoon. Tuohuksia lyötiin sammuksiin, kuului huutoja, hevosien juoksua, rattaiden kolinaa, kirouksia, naurua…