— Ulos joutuin, huusi joku jyvävarastohuoneesen, jossa miehet jo olivat ryhtyneet lapioimaan jyviä säkkeihinsä.
Äänen sointu ilmaisi, että todellinen vaara oli lähellä. Miehet viskasivat käsistään tuohukset, ponnahtivat kynnyksen yli ja katosivat pimeyteen. Kun kovalle otti, jäi heille vanha luu käteen: heidän oma älyperäinen viekkautensa. Poliisien ehtiessä jyvävarastohuoneen kynnyksen eteen olivat kaikki tuohusmiehet tipotiessään sekä ajajienkin enemmistö. Joku poika nulikka ja ontuva vanhus vielä kiirehti muiden perään.
Mutta Joel seisoi kylmän ja päättävän näköisenä jyvävarastohuoneen kynnyksen ulkopuolella, vaikka hänellä olisi ollut tilaisuus ennen muita puikkelehtia pakoon. Poliisit lähenivät häntä Sukuniemen isännän ohjaamina.
— Kuka te olette? kysyi poliisijoukon johtaja, joka näytti olevan korkeampi virkamies.
— Joel Sormensuo on minun nimeni, vastasi Joel. Johtaja ja Sukuniemen isäntä puhuivat keskenään ruotsia, sitte ensimainittu virkkoi:
— Näyttäkääpäs minulle valtuuspaperinne, joka oikeuttaa teidät pitämään esitelmiä ja puheita työväestölle.
— Minulla ei ole mitään valtuuspaperia.
— Kenenkä puolesta te sitte toimitte.
— Oman itseni puolesta.
— Ja kenenkä luvalla?