— Millä työllä? kysyi Joel kylmästi ja pilkallisesti.
— Ompelemisella, kuten näet.
Viehkeä ja omituinen ilme levisi Lyylin kasvoille. — Mutta ethän sinä ompele.
— Minäkö en ompele? Herra nähköön, enkö minä ompele?
— Et, sinä et ompele. Tuo sinipohjainen vaatekappale on samassa varressa, kuin ensi kertaa täällä käydessänikin. Et ole neulonut ainoatakaan pistosta viikon välissä. Elä luule että minua niin helposti petetään.
Lyyli taasen huudahti, astui sitte koneen luo, repäsi sinipohjaisen vaatekappaleen irti, oli tarkastelevinaan sitä, mutta rupesikin samassa hurjasti nauramaan. Joel ei keskeyttänyt häntä. Lyyli nauroi hurjasti.
Mutta äkkiä nauru vaihtui todelliseksi itkuksi.
— Kaikki on mennyt, kaikki… Oltiin kotva vaiti.
— Sinun pitää viipymättä lähteä täältä.
— Minne?