— Kotiisi.
Lyyli vaikeni silmänräpäyksen.
— Kun rohkenisi.
— Elä puhu lapsellisia. Sinä lähdet viipymättä.
Muutamassa päivässä oli kaikki reilattu, ja Joel saatteli Lyyliä junaan. Helposti saavutettu voitto kutkutti voittajaa, joka muutenkin oli kasvanut omissa silmissään. Voitto oli hänen Jumalansa kunniaksi. Lyylin pelastamiseksi ei tarvittu vanhempien rukouksia eikä pappien saarnaamia taivaan takaisia armoja, ei muuta kuin väkevän Jumalan väkevä rynnäkkö, ja kaikki oli suoritettu. Vanhemmiltaan tyttö sitte saa kuulla Joelin käynnistä hänen kotonaan. Juna vihelsi ja lähti liikkeelle.
— Voi nyt oikein hyvin, virkkoi Joel. Kaikista mitä minun toimekseni jäi, pidän tarkan huolen. Voi nyt oikein hyvin, minä tulen piakkoin käymään luonasi.
Joel oli suunnitellut retkeä Lyylin kotiseudulle. Kelirikon jälestä aikoi hän lähteä matkaan. Tuuma hänen liittymisestään järjestyneiden taistelijoiden riveihin oli taasen virennyt hereille, ja tällä kertaa siitä uhkasi tulla tosi: Salama ei ollut enää tietä pystyyn nostamassa. Sill'aikaa kuin Joel kärsi kuritushuonerangaistusta, oli Salama luiskahtanut alas johtavista piireistä. Hänen tileissään oli keksitty melkoinen vaillinki, ja hänelle ei jäänyt lopuksi muu käteen, kuin luistaa lännen ilmoja kohti. Juttu aivan haudattiin, ainoastaan työväenliikkeen taatut johtomiehet sen tiesivät. Julkisuudessa sanottiin Salaman lähteneen onnettomista rakkaussuhteista.
Lyyliä saattelemasta palattuaan, meni Joel vieraskäynnille samaisen mahtimiehen luo, joka jo kerran ennen oli häntä luokseen kutsunut. Vastaanotto oli sydämmellinen ja kunnioitusta vuotava.
— Miten olette päättäneet?
— Olen päättänyt suostua, vastasi Joel.