— Sepä oikein hauskaa. Meiltä puuttuu vaikutusvoimaisia taistelijoita. Nähkääs, jaloimpienkin aatteiden hännystelijöiksi ilmaantuu kaikellaisia tunkiokukkoja. Yksi on nahjus, toinen tuhma, kolmas molempia, neljäs on pikku lurjus, kuten Salama. Mokomat enemmän vahingoittavat kuin hyödyttävät. Me tarvitsemme etupäässä semmoisia taistelijoita, jotka taistelevat vakaumuksesta. Vakaumus on suuri voima. On hauskaa, että liitytte meihin. Milloin aiotte lähteä matkaan?
— Kenties tulevan viikon loppupuolella.
— Hyvä, teille maksetaan täysi palkka tältäkin kuukaudelta. Mitään ohjeita ette tarvitse, paitsi ehkä yhden: samalla kuin olette rohkea kuin jalopeura, olkaa myöskin ovela kuin käärme. Ymmärrätte kai mitä tarkoitan.
— Ymmärrän, vastasi Joel nauraen. En toki kadu Sukuniemeen joutumistani.
— Tietysti ette kadu, mutta sentapaisien juttujen uudistuminen surmaa aikaa, ja aika on teille ja meille kallis. Muistakaa vain olla ovela kuin käärme.
— Koetetaan muistaa.
Seuraavana huomenisena oli lauantai. Kevätkesän päivä oli lämmin ja sininen. Iltapäivällä lähti Joel huvikseen kävelemään. Hän viivähti hetken eteläsataman tienoilla. Muistuivat mieleen ajat, jolloin hän satamatyömiehenä sulloi rahamassiinsa papinpoikia ja muita veitikoita, ostaakseen niillä Eevalle ja itselleen pikku talon tai voipa torpan. Ne olivat niitä aikoja ne. Rahoistaan ei ollut hänellä enää jälellä muuta kuin kaksi rypistynyttä "lautamiestä", kaikki oli hän jakanut köyhille ja tarvitseville.
Hän ohjasi askeleensa Observatooriomäelle, viivähti siellä kotvan ja painui sitte alas Kaivopuistoon päin. Kello oli silloin kuuden vaiheilla. Muutamassa kadunkäänteessä tuli mustapartainen häntä vastaan. Kohtaaminen oli molemmille hauska yllätys.
— Minne astelet?
— En minnekään. Entä sinä?