— Selitykseen.
— Sanan selitykseen, toisti Joel ivallisesti.
— Semmoiseen juuri, käyhän mukaan.
— Onko siellä makuusijoja unettamisen varalle?
Joel nauroi, mutta pyörtihe siltä astelemaan entisen toverin rinnalla. Pian saapuivat he muutamaan pihaan, jonka sivustalla sijaitsi vähäpätöinen puurakennus. Heidän ohitseen kiirehti rakennukseen moniaita henkilöitä, sekaisin työläisiä, puolitekoisia ja hienoja säätyhenkilöitä. Joelin uteliaisuus alkoi kasvaa, hän tarkasteli selitykseenmenijöitä, niiden kasvoja, pukineita, käyntiä.
— Minä käyn mukaan, virkkoi hän äkkiä, nousten toverin rinnalla rappuja ylös.
He astuivat tilavaan huoneeseen. Joel jättäysi ovipieleen, päästäkseen mukavasti livistämään tiehensä, jos selitys rupeaa häntä unettamaan tai jos se muuten paisuu liian täys henkeä. Tuolirivit täyttyivät nopeaan, syntyi hiljaisuus, ja ennenkuin Joel huomasikaan, oli selitys alkanut. Nuorehko mies astui pöydän taa, avasi raamatun ja luki siitä jonkun lauseen. Hän oli puettu harmaisiin sarkavaatteisiin, pumpulipaitaan ja varsisaappaisiin. Tuo teki Joeliin hyvän vaikutuksen. Hän otaksui esiintyjän lahjakkaaksi työläiseksi, mutta pian hän huomasi erehtyneensä. Pukine oli vain työläisen, esiintyjä oli ylempää. Hänen otsansa oli valkoinen ja hyvin kehittynyt, kasvojen piirteet olivat hienot ja älykkäät, hipiä kalpea. Esiintymisessä tuoksahti opin ja hienon kasvatuksen leima.
Hän puhui Kristuksen opista. Neljännestunnin oli Joel kuunnellut puhetta, kun jo hänen oma nuori ja väkevä Jumalansa alkoi haalistua, laihtua ja kuivua jonkinlaiseksi luurangoksi, jonka poskiin voi luoda punan ainoastaan sammumaton viha, katkeruus ja koston himo. Mutta se vanha Jumala, jonka heijastus ja kuva Kristus oli, se alkoi näyttäytyä toisellaiselta. Se ei ollutkaan enää väsynyt ukko rähjä, siinä alkoi tuntua auringon lämmittävää voimaa, valoa, kirkkautta.
Kristuksen Jumala oli rauhan ja rakkauden Jumala, ja se valtakunta, jossa tämä Jumala asui, oli ihmissydän. Kaikki mikä ei ole sopusoinnussa rauhan ja rakkauden kanssa, ei ole Kristuksen oppia, huolimatta julistettaneeko sitä saarnatuolissa tai raamatussa.
Vaikka esiintyjä vältti huolellisesti kaikkea teennäisyyttä ja intoilemista, vaikka hän esitti sanansa aivan luonnollisella puheluäänellä, kohoutuivat mielet esitelmän lopussa. Tuntui kuin olisi kuultujen sanojen mukana virrannut sydämiin taivaan valtakunnan kosketus, joka pani hiljaa aavistamaan ja tuntemaankin jotakin ihanata. Tämä johtui siitä että se, josta ennen oli opetettu etteivät taivaat ja taivasten taivaat voi häntä käsittää, saattaa asettua ihmissydämmeen ja rakentaa siten taivaan valtakunnan maan päälle.