Mitäpä siitä, vaikka hän itse oli kansan alimmista kerroksista, koska oli sivistynyt ja rikastunut. Hän taisi useampia eläviä kieliä ja oli kuulu kavaljeeri. Hänen rikas, karjalainen luonteensa hurmasi häneen hienotkin seuraihmiset…
Josu tuli Helan ja pojan kanssa kamariin kuvatauluja katselemaan.
Aleksei istui selin heihin.
"Katsos hepoa!" Josu hirnasi ja Topi häntä matki moneen kertaan.
Aleksei istui yhä selin heihin.
"Tulkaa tännemmäksi; täällä on kaunis kuva." Helka vei Josun ja Topin toisen taulun eteen. Siinä oli puutarha, lintu oksalla, poika ja tyttö pisteaidan ulkopuolella. Omenapuita ja viinamarja-pensaita kypsin hedelmin oli puutarhassa. "Sano Josu, miksikä poika ja tyttö ovat seisahtuneet tuohon puutarhan lähelle. Mitä he siinä tekevät?"
Hopean heleä ääni herätti Aleksein; hän kääntyi kuvatauluun päin.
"He katselevat noita omenia ja viinimarjoja", vastasi Josu, "harmittelevat mielessään, ettei pisteaita ole harvempi ja matalampi."
"Sinä vekkuli! Haha-ha!"
Aleksei laski albumin kädestään pöydälle ja katsoi Helkaa.
"Sinä vekkuli! Etkö näekään sulosuuta laulajaa, jota poika ja tyttö ovat seisahtuneet kuulemaan. Sinä vekkuli!"
"Maalaistyttö tuo on, hopeaääninen kaunotar, pitkin silmäripsin, tummine kasvoine? On, on. Lyhyet helmatkin sen todistavat…"