Aleksei nousi ylös ja läheni heitä. Kysymys katsoi raukeilta kasvoilta ja liehakoitseva miellyttäväisyys karkoitti varjon korkealta otsalta. Kasvojen veltot piirteet elostuivat, kiihoittuivat; kiihko näkyi silmienkin valossa. Hän rupesi puhumaan Helalle metisiä sanoja ja kukitettuja lauseita, niinkuin olisi ollut edessään vaan mainittu kaunotar.
Muutamalla ihmisellä on selittämätön viehätysvoima. Kaikki heidän puheensa ja liikkeensäkin ovat viehättäviä. Viehättäväisyys on luontaisena sädekehänä heidän olennossaan. Luonnottomassakin, äkkiarvaamattomassakin asemassa, johon sattuma tai kohtalo viskaa hänen, osaa hän viehättää. Helka ei ollut seurustellut koskaan hienommissa piireissä, mutta kuitenkin osasi hän käyttää itsensä tekemättä virhettä kauneus- ja hienoussääntöjä vastaan ja näyttämättä typerältä maalaistytöltä. Väliin oli asia, josta puhuttiin, hänelle kokonaan hämärä, väliin oli ihailijan sana kaksikielinen, tuhatmielinen, vaan silloin salainen viehätysvoima ja vaistomainen kauneudentunto tulivatkin avukseen ja hän lausui sukkelaan sanan, teräksisen ajatuksen hämärästä kohdasta. Juuri silloin kuin liehakoitsija odotti palkintoa medestänsä, kukistansa, juuri silloin osasi hän nauraa hopeisimman naurunsa…
Kauppias Aleksei juopui ensin Helasta.
Mikä ihmeellinen talonpoikaistyttö! Avoin kuin kirja, mutta kysymysmerkkejä siltäkin joka sivu täynnä, Suloutensa ei ole opittua, tavoiteltua, se on luonnollista, olennollista. Mutta ei hän sentäänkään ole tiedoton sen mahdista. Hän hurmaa ehdoin tahdoin. Ihmeellinen talonpoikaistyttö!
Aleksei oli pelännyt saavansa ikävää työkansan seurassa ja sentähden jo ennen häihin tuloaan sopinut rouvansa kanssa tunnista, jolloin kiittäisivät ja sanoisivat hyvästi. Uhraten kaikissa omat ilonsa tuli rouva kellonlyömällä Aleksein luo, valmiina lähtemään, jos pelätty ikävä vaivaisi tätä. Mutta Aleksein pelko olikin ollut ennakkoluuloa. Hänellä olikin hauskaa, hauskempata kuin missään tapauksessa olisi voinut toivoakaan. Täällä näki hän monesta ajasta alkuperäistä maakansaa ja tyyppejä…!
Rouva loi mieheensä kiitollisen katseen ja meni jälleen Tapanin seuraan. Tapanilla oli vetovoima, Topi. Rouvan omasta onnesta puuttui paras, hänellä kuin ei ollut yhtään lapsia.
Sitte Aleksei juopui viinistä.
Hornan taivas! Ihmeellinen maalaistyttö vältti häntä, mutta vältti tulisin silmin, kuten suuren maailman nainen, saadessaan kultakalan verkkoon. Ja mies, jonka seuraan hän pakenee, jolle puhuu, nauraa, on pulleaposkinen pökelö, maalaistonttu, härkimys! Tekisikö hän niin kietoakseen vaan lujemmaksi, sytyttääkseen vaan syvemmälle? Jumal'avita! Niin hän tekeekin. Ja kysymysmerkit selvenevät. Laske vaan verkkosi meteen, sytyttele vaan…
Mutta, kuka on tuo mies, joka katsoi häntä ja katsoi kuin kuolema, kaunokaisen nauraessa hänen iloöljyllä voidelluille sanoilleen. Häntä pelotti katse, jonka terävänaamainen ja rokonarpinen moukka häneen iski. Se piru on syönyt hyvän ja pahantiedon puusta, olkoon sitte keijukaisen suosikki, veli tai… Ykskaikki!
Viiniä, enemmän viiniä!