"Tuommoista puhetta", nauroi Johanna, "sanotaan neitojen kesken rukkasiksi."
"Sanottakoon vaikka töppösiksi, mutta nyt sinä lähdet," Topias vei
Helan kun höyhenen.
Kaksi päivää ei ole pitkä aika, varsinkaan riemun vuossa. Simon äiti luki matkustavaisten rukouksia maalla ja merellä, kävellessään iloisassa seurassa Kalastajakadulla asemalle. Siinä vasta tuli kovin eteen. Pelko vei vähät voimat, niin että Simon täytyi kantaa hänet vaunuun.
"Älkää pelätkö, mummokulta", lohdutti Johanna häntä. "Tässä menette, että hupsis vaan!"
Ero ei tullut heille kenellenkään karvaaksi, sillä Topiaan päähän läiskähti sukkela tuuma.
"Tänä vuonna on Juhannus torstaina", sanoi hän ja rinkuloitti sormellaan Helan olkapäähän niinkuin olisi kirjoittanut siihen sanansa. "Aattona tulen kotiin. Kahta päivää varten en viitsi kiirehtiä takaisin, vaan olen siellä maanantaihin asti. Muista sanoa Tapanille, että tulee asemalle ottamaan minun. Kuule Simo, mikä estää teitä…?"
"Ei mikään. Tuletko Johanna?"
"Tulen; ilolla tulen. Sinä Topi osasit vasta sanan sanoa."
"Tule nyt pieni mies sedän syliin, niin saat suukkoja. Kas noin, yks, kaks, kolme. Ja nyt antaa täti. Ota vaan, minä pidän kiinni. Kas noin, yks, kaks, kolme. Nyt saat sedältä vielä yhteen kertaan. Laske, laske vaan poika minulle… Kas noin, yks, kaks, kolme. Ihmeen makea suu sinulla olikin!"
Josun mieliin ei ollut aiottu huvimatka. Jota lähemmäksi Juhannus-aatto tuli, sitä väkäräisemmäksi ja koukkuisemmaksi näyttihe hän puheissaan, olennossaan. Lausuipa kerran Topiaallekin: