"Minä vilistän tieheni, ett'ei kuu kuule eikä päivä näe, joll'ette siksi ajaksi palkkaa poliisia tuohon puodin eteen."
Topias oli hyvinkin ymmärtävinään mitä poika pelkäsi. Hän katsoi rottinkiin ja huomautti samassa:
"Onhan tuo tuossa; on pitkä ja vahva."
"Minä seitsemäntoista niistä, mutta…" Siihen selitys jäikin. Silmät katsoivat lattiaan, häpeän puna nousi poskille.
Topias silloin puhui puoleensa päin:
"Mitä niitä hopsotuksia sitte? Kuka nyt niin arkalasta on, ett'ei uskalla tämmöisenä valoisana vuodenaikana yksinkin asua talossa. Saavathan takaovet olla…"
"Niin mutta…"
Omaksi onnettomuudekseen lausui Josu nuo kaksi sanaa. Topias hänet pöngitti ylten ympäri.
"Tulisi Maiju ehkä äitisi kanssa, jos kehtaisi pyytää. Mutta kuka kehtaa? Sanoisi pian jänishousuksi ja katsoisi almanakasta syntymäpäivää, joka kohta yhdennentoista kerran…"
Ja Juhannus-aattona he menivät ilouhumussa ja jättivät Josun yksin kotiin.