Opetustapansa oli yhtä omakantainen kuin nerokaskin ja johdatti helpommasta vaikeampaan. Hän veti liidulla saapasvarteen kaksi vinosuoraa viivaa lähekkäin toisiaan, yhdisti viivat yläpäistä hevosenkengällä, veti alapäihin koukerot ja iso A oli valmis.
Tyytyväisen näköisenä ihanteli Topias ensimmäistä kirjoituskoettaan.
"Nyt on pää pakolla. Alku vaan…"
"Vaikeata on."
Sitte Topias veti lyhyen viivan, piirsi sen vasemmalle sivulle puolikuun nojaavaan asentoon, teki viivan alapäähän saman muotoisen koukeron kuin äskenkin, niin pieni a oli ison jalkojen juuressa.
Samassa lapsi heräsi ja avasi silmänsä, ja samassa tuli Hela tupaan. Hän meni suoraa päätä kehdon luo, hyväilemään poikaa tuikutuksilla, heittosuukkosilla.
"Ihan sinulla on kummin posket, tui tui," puheli hän pojalle, "ja kummin leuka, tui tui."
Ääni oli hopean heleä, liikkeet vallattoman suloiset, kasvojen iho oli tumma, silmät tuliset ja silmissä pitkät ripset. Syntyperäistä ja luonnollista suloa oli koko hänen olennossaan.
Poika tunsi hyväilijän, äännähteli ilolla ja soperteli sanoja taitojensa takaa.
Sitte vasta huomasi Hela aapiskirjan ja liidunpalasen Topiaan kädessä, ynnä kirjaimet saappaanvarressa. Heitellen suukkosia kehtoon, päivitteli hän: