Mutta kuin yö oli mennyt, niin haikea mielialakin oli mennyt. Aamulla oli jälleen silmissä tulta, liikkeissä vallatonta suloa, äänessä hopean helevyyttä. Rakkaus toivoo aina ja aamulla oli kaikki entisellään.
* * * * *
Ja joulu tuli ja Simo tuli.
"Onnellista joulujuhlaa, iloa, rauhaa, rakkautta," saneli hän kätellessään lapsuustuttaviaan, Yli-Tuomon talon väkeä.
Vahtoavaa olutta toi Martta mielehiselle vieraalle ja virkkoi:
"Hyvin sinä näyt voiman vieraalla maalla ja vieraiden ihmisten keskellä. Et huolehdi, et ikävöi näitä maita, joissa autuaimmat ajat, onnellisimmat päivät olet elänyt; kasvat vaan joka suunnalle, niin että on oikein vaikea tuntea sinua samaksi Simoksi… Minä surisin, niin että kuolisin, jos täytyisin jättää kotikynnyksen. Mutta sinä näytät siltä, kuin olisi koko maailma sinun."
"Mies saa köyhtyä, mutt'ei laihtua", vastasi Simo. "Kyllä sitä sitte käskisi suremaan, kallellaan kulkemaan… Ja köyhän miehen on sama, missä hän makaa."
"Mene nyt järveen köyhyyksinesi!"
Topias puhalteli saippuakelloja pojalle. Huvi oli mielenperähistä molemmille. Kellot kulkivat kauneina pojan nenää kohti, särkyivät äkkiä kaikessa komeudessaan. Poika oli ihastuksissaan, tempasi, kurotti käsiään, saadakseen kiinni monivärisiä palloja.
"Ihminen on kuin taivaan lintu, joka lentoon luotu on", lausui Topias runollisesti puheesen.