"Rahaa niinkuin muutakin paperia!" matki Tapani, katkera ajatus huulilla, loukkaava lause kielellä; mutta äkkiä teräväin kasvoin ankaruus lieventyi, tuikea katse heltyi ja loukkaava lause jäi sanomatta, katkera ajatus puhumatta.
"En minä tahdo asettua onnesi tielle." Tapani otti pudonneen kävyn lattialta. "Minä olen sinun veljesi, enkä holhoojasi. Tee miten parhaaksi näet… Minä puhuin mitä ajattelin."
Sitten alkoi hän vetämään solmuja, mutta niin ajatellen ja harvakseen, kuin olisi jokaisen solmun lujuudesta riippunut ihmishenki.
Topias oli nyt astunut vaikeimman askeleen, hän oli hypännyt leveimmän ojan yli, joka näkyvissä oli. Hän hengitti helpommin: veljen ja hänen välinsä oli ehjä, yhtä ehjä kuin ennenkin. Tähän asti oli salaisuus ollut raskaana taakkana; se oli painanut hartioita, mieltä, sydäntä; nyt taakka vierähti, vierähti kauas.
Kuusisesta halosta räiskähti pauka kehtoon. Martta, vaikka istui vieressä ei kuullut paukahdusta, ei nähnyt, että se putosi lapsen päälle. Topias meni kehdon luo, heitti paukan valkiaan ja nosti kehdon Martan edestä peremmälle.
"Ei palo ole ennen pahoja tietänyt", virkkoi hän samassa naurahtaen; "eikä se kai nytkään pahaa ennusta."
"Ilma muuttuu", tuumiskeli hän kamariin mennessään, nähdessään padanpohjan kipinöitsevän. "Huomenna paukkuilee ulkonakin."
Levottomalla kiireellä kattoi Martta illallisen pöydälle; meni sitte Helan luo ja viipyi siellä kauan. Kuin hän palasi, oli tupa pimeä ja hiilos räytynyt mustaksi. Hiiloksen vieressä istui Tapani, mietteisinsä vaipuneena. Martta otti valkean ja kosketti häntä olkapäähän.
"Mitä sanoi Helka?" kysyi Tapani hätäisesti.
"Ei uskonut sanaakaan."