Sanomaton onni näkyi haaveellisessa katseessa, jonka Johanna, lupauksen saatuaan, loi Simoon. Tämä sieti katsetta kauemmin kuin taannoin.
Simo ja Topias valvoivat vaan lyhyen hetken vieraisilta tultuaan ja asettausivat sitte levolle. Huone oli pimeä, hopeakello raksutti pöydällä ja Topias nukkui muistellessaan Johannaa ja perhoispariskuntaa.
Mutta Simo ei nukkunut ennen aamupuolta hiukkaistakaan, käänteli vaan rauhattomasti vuoteella.
"Ei, minä en mene," sanoi hän tuskallisesti, kääntyen oikealta kyljeltä vasemmalle, "sillä minä en voi, minä en julkea tehdä häntä onnettomaksi. En saata särkeä, sortaa, murtaa… Ei, minä en mene."
"Mutta minä menen, minun täytyy mennä," jatkoi hän samassa, kääntyen vasemmalta kyljeltä oikealle, "sillä minä tahdon tulla rikkaaksi, minä täydyn välttämättä rikastua…"
"Olisinhan mieletön, joll'en menisi. Tulkoon lopuksi mitä tahansa.
Ainakin köyhyys ja orjan päivät loppuvat…"
Keitettyään aamulla kahvin, valmistihe Topias lähtemään kirkkoon. Simo oli ollut harvapuheinen heräämöstänsä saakka, katseli yhteen paikkaan pitkät ajat, katseli Topiastakin niinkuin kummitusta.
He erosivat pihalla. Siinä kysyi Simo:
"Puhuitteko minustakin illalla?"
"Puhuimme."