— Jo riittää.
— Elä minua keskeytä, anna minun puhua. Olin kärsinyt niinä aikoina hengen masennusta. Peittyi pimeään se, mikä minussa mahdollisesti oli jaloa, ja minä näin omassa itsessäni vain kätyrin, Arne Garborgin kuvaaman talonpoikaisylioppilaan, joka toimii alhaisien vaistojensa mukaan. Nyt käsität, miltä elämän laululta tuntui minun korvissani viesti, että sinä olit ryhtynyt esitelmiä pitämään kylän pojille ja tytöille. Kerran olin jo lähtemässä Kaislaan, mutta samassa tultiin hakemaan minua sairaan luo. Syntyivät sitte selkkaukset Kaunon ja Aliisan lemmenvehkeiden vuoksi ja seuraltasi suljettiin Kaislan renkitupa. Aioin hyökätä isäsi kimppuun, mutta onneksi maltoin mieleni. Asetuin odottavalle ja tarkastelevalle kannalle. Jos on syvemmät lähteet, ajattelin, ei se kuivu ensimmäisen kylmän tuulen vuoksi, vaan se elää, porisee ja nousee taasen rinteille, kastellakseen ja vihannoittaakseen ympäristöään. Ja niin se tekikin. Syyskesällä sattui Taivos-ukko vastaani, hän ilmoitti minulle, että joukkosi kohdakkoin keräytyy hänen tupaansa. Vereni ajoi minut mukaan ja siitä päivästä saakka alkoivat siteet kasvaa minun ja seurakuntalaisteni välillä. Samassa määrässä kuin minä olen lähentynyt heitä, ovat he lähentyneet minua. Minä olen ollut heidän opettajansa, mutta he ovat yhtä paljo opettaneet minua…
Tänään niitimme työmme satoa. Kohdakkoin on meidän astuttava syrjään nuorempien tieltä. Opettajat jatkavat sitä, minkä me olemme alottaneet. Se on kehityksen kulku. Kehitys hakee itselleen uusia muotoja, uudet muodot vaativat uusia miehiä —
Noin puhui pastori, kävellen huoneensa lattialla edestakaisin ja aina väliin haraten tukkaansa, kuten hänen tapansa oli tehdä innostuksen hetkenä.
Syksyllä avattiin kunnassa neljä uutta kansakoulua. Tuo herätti niin suurta huomiota, että paikkakunnan lehti puhui johtavassa kirjoituksessaan sydänmaan pitäjästä, jonka asukasluku oli kolmentuhannen vaiheilla, mutta jossa silti avattiin yhtä aikaa neljä uutta kansakoulua. Kirjoitus päättyi huutomerkillä varustettuun lauseesen: seuratkaapa muuallakin esimerkkiä!
KUNNIAVIERAANA.
Nuorien seura eleli yhä, olipa sen toiminta tavallaan ehostunutkin. Pimeinä vuoden aikoina oli sillä omat illanviettonsa, joihin elähtäneemmätkin kuuntelijoina ja katselijoina ottivat osaa. Ensimmäiseen illanviettoon syyspuolella kutsuttiin Jonni kunniavieraaksi. Ehkä sekin vaikutti houkuttelevasti yleisöön ja ehkä oli muitakin syitä, mutta väkeä ainakin kertyi avaraan seuratupaan tavallista tiheämmin.
Seuran johtavina henkilöinä olivat pastori, opettajatar ja opettaja. Jonnin silmä heti keksi, että johtajien ja johdettavien keskinäiset välit olivat sulat. Nuorien käytös oli vapaata, mutta samalla luontevaa, ja siinä kyllä ilmeni kunnioitus, mutta ei kömpelöin muodoin eikä suosion silmäystä etsien. Näkyi että opetusta oli annettu ja nautittu molemmin puolin, kuten pastori Jonnille tunnustikin innostuksen hetkenä.
Mutta nuoret kasvot pyrkivät joka taholla olemaan outoja. Polvi, joka Jonnin muuttaessa Seppolaan vielä kuului lapsilaumaan, oli kuuden vuoden kuluessa vehmastunut nuoruusikään ja muodosti nyt seuratuvassa yleisön enemmistön. Kasvonpiirteitä lähemmin tutkimalla saattoi kuitenkin päästä suvun perille, työ, joka tarjosi omituista hupia Jonnille ja jota hän ahkeraan harjoitti nuorien parvea silmitellessään.
Kaislan iltamien aikuista kantajoukkoakin oli vielä tallella. Oli Kauno, Aliisa ja joku muukin heidän ikäisensä ja oli Taivos-ukko, yhtä vakavana ja lämminsilmäisenä kuin konsanaan Kaislan renkituvan loukossa istuessaan.