Ohjelmaan kuului sekakuoron laulua, lausuntoa, satuja j.n.e. Erittäinkin huvitti Jonnia parin kansakoulunoppilaan, pojan ja tytön, esiintyminen vuorokeskustelijoina. Poika etsi rikkautta, saavuttaakseen onnen, tyttö väitti onnen toki olevan siksi hienotunteisen, ettei se sokeasti seuraa lompakkoa povilakkariin. Kappale oli kypsäksi harjoiteltu ja suuressa seuratuvassa vallitsi syvä hiljaisuus, kun tyttö punakkana ja säihkyvin silmin lausui lopussa voitokkaasti:
siis kultasi, hopeasi hylkää ja hankkios sydämmeesi kultaa: maatasi rakastaos hielläsi, työlläsi, nuo kultasi, hopeasi olkoon.
Ohjelman lomissa painautuivat Jonnin ajatukset Kaislan ensimmäiseen iltamaan. Komeasti valaistu, avara seuratupa hyvin harjoiteltuine kuoroineen, esiintyjineen ja yleisöilleen vaihtui seiniltään mustuneesen renkitupaan, jonka takassa tuli oli hälvennyt hiiloksiin, kaamean kuutamon valon kajastaessa ikkunasta tupaan. Ja tuvassa haaveilmeisiä kasvoja, jotka tuijottaen ja henkeä pidättäen seurasivat ja kuuntelivat puolen tunnin mittaista esitelmää Svedenborgista, hypnotismista ja sielujen välillä tapahtuvasta sähkösanomien vaihdosta. Muistot synnyttivät makean hymyilyn Jonnin kasvoille ja hymyily häipyi vasta sitte, kun pastori tuli pyytämään, että kunniavieras laatisi jonkun lauseen illan kunniaksi.
Jonni oli pyynnön varalle vähin valmistautunutkin, ja kun kuoro oli esittänyt hengellisen motetin, alkoi hän puhua pehmeällä ja lämpöisellä äänellä tulevaisen elämän toivosta ja sen merkityksestä inhimillisessä elämässä. Yksinäisessä metsätorpassa asuessaan oli hän sairastunut ankaraan tautiin, ja kun kuolema katsoi häntä silmiin, nousi hänen sielustaan ankara hätähuuto: minne tämän elämän jälestä? Silloin järkeä tyydyttävä uskonto petti hänet, näyttäen pelastuksen sijaan kylmiä korpia ja pimeitä syvyyksiä, kunnes pimeydessä näkyi valopilkku: ristiinnaulitun kuva. Hädän tultua järjen rakentamat pelastuskeinot pakenivat, mutta ristiinnaulittu riensi avoimin sylin vastaan. Riemuiten ja vapisten, iloiten ja huoaten, rakastaen ja jumaloiden läheni sielu pelastajaansa.
Niinkuin meri imee ja vetää itseensä virtojen vedet, samoin tulevaisen elämän toivo on kaikkina aikoina vetänyt ja vetää kaikkina aikoina puoleensa ihmisajatukset. Kysymystä voi kiertää ja kaartaa ajan, sen kanssa voi järkeillä hyvinvoinnin hetkinä. Kun ei kuolema ahdista, tyydyttää kun sanotaan: mikä on kerran olemassa, ei voi hukkua eikä kadota olemattomiin. Lehti putoaa maahan, mutta se ei huku eikä katoa, se muuttuu maaksi, kasvattaakseen neularuohon tai noustakseen mehuna jälleen puun suoniin ja ehkä puhjetakseen uudelleen lehdeksi. Elämän jatkona voi yhtä vähän olla kuolema, kuin valkeuden jatkona pimeys. Elämä luo ja synnyttää ainoastaan elämää, sen voi todistaa yhtä helposti kuin todistetaan, että yksi ynnä yksi on kaksi. Ja järkeilevä, ahdistusta tuntematon mieli tyytyy tuohon. Minä en huku, minä elän, se riittää, siinä on kylliksi niinkauan kuin eletään haudan tällä puolen. Haudan tuolla puolen selviää kaikki itsestään.
Mutta pelastuksen tarpeen yllättäessä eivät tyydytäkään järkeilemiset, sillä sielu alkaa hädissään parkua: minne minä? Puun lehden tulevaisen elämän minä tiedän, se kasvaa neularuohoksi tai jälleen uudeksi lehdeksi, mutta minä, ihminen, minne minä ja miksi minä? Ylemmäksikö vaiko alemmaksi? Paremmaksiko vaiko huonommaksi? Onneenko vaiko onnettomuuteen minä? Järki vaikenee. Taivas vaikenee. Ja kaikki peittyy pimeään. Ei näy aurinkoa. Ei näy tähtiä. Ei näy kuuta. On vain pimeyttä. On vain toivottomuutta.
Silloin kuuluu lempeä ääni: minä olen tie, totuus ja elämä. Ei kukaan tule isän luo, vaan minun kauttani.
Nuo lempeän äänen lausumat sanat puhaltavat pois toivottomuuden ja pimeyden. Siinä missä ennen oli tuskaa, pelkoa ja kauhua, siinä on nyt uskoa, toivoa ja rakkautta. Kuolema on kadottanut kauhunsa, syvyydestä ja pimeydestä on noussut pelastaja: ristiinnaulittu, joka avoimin sylin rientää ahdistettua vastaan.
Inhimillinen elämä pyrkii näännyttämään ja rikki repimään. Kaiken sen minkä se särkee, hajoittaa ja murskaa, kaiken sen tulevaisen elämän toivo tekee ehjäksi, kaikkeen ahdistukseen, surmin ja tuskaan luo se henkilökohtaisen merkityksen, jolla on kasvattava ja jalostava tarkoituksensa: kypsyttää ihmistä tulevaista elämää varten.
Tämä koskee yhtä hyvin vankilan koppia kuin komeata kartanoakin. Ihminen, jonka sielu todella elää, kärsii kaikissa asemissa siitä, mikä hänen ympärillään, joko lähempänä tai etäämpänä, on särkynyttä ja huokausten hyväilemää. Iloisimpienkin tunteitten valloissa ollessa nousee rinnasta äkkiä ja lupaa kysymättä huokaus, onnellisinkin tuntee toisinaan elämän näännyttävää painoa ja kaihoisina hetkinä mieli oikein ui kyynelissä, tietämättä mitä varten ja mistä syystä.