Selkä kyyryssä ja kädet roikkuen velttoina sivuilla puhui ukko puhettaan tuttavallisin vaikka särkynein äänin. Hänen hiuksensa olivat entistä harmentuneemmat ja raihnainen vartalo näytti jo tutisemisen eleitä.
JALON ELÄMÄN SYNTYSANAT.
Satoi rankasti ja herkeämättä, satoi vallan vimmatusti. Oli alottanut jo edellisenä iltana. Raikkaan syksypäivän piiloutuessa hämärän helmoihin näytti taivas tuoreutumisen oireita ja idätti ensin tihkusateen, joka pitkän ja pimeän yön vaiheissa voimistui semmoiseksi roimasateeksi, jota ainoastaan syksy osaa antaa. Suuret pisarat laukkasivat hurjaa vauhtia maahan, synnyttäen unettavan ja korvaa väsyttävän rapinan, joka ei tuntikausiin väsähtänyt eikä vaihtanut säveltä.
Jonni istui ikkunan ääressä, silmäillen kirkonkylän maisemia ja rakennuksia, joiden ympäri sateen synnyttämät harmajat huurut kääriytyivät. Hänen mieleensä muistui aamu, jolloin hän vapisevin sydämmin, herpoutuneena ja ärtyneenä kahden yön valvonnasta, ajoi kotia kohti kyytimiehen rattailla. Silloinkin satoi vimmatusti. Tarkan haukunta, äidin ja siskojen hämmästyneet katseet, kun hän työntyi ovesta tupaan, tuima kohtaus isän edessä, kaikki hyristykset, masennukset ja mielen hyrskyt elpyivät nyt muistiin yhtä nuotteina, kuten olisivat eilen tapahtuneet.
Liisin astuessa tupaan heräsi Jonni muistelmistaan.
— Joko on kuolema käynyt?
— Jo kävi.
Liisi antoi Jonnille kirjelipun, johon Jullu oli kirjoittanut: ukko veti nyt juuri viimeisen henkäyksensä. Elä unhota saapua huomenna kunnallislautakunnan kokoukseen, siinä käsitellään m.m. parin orvoksi joutuneen pojan kansakoulussa käyttämistä.
Kirkonkellojen ruvetessa soimaan tuli Lauri isän polvien väliin ja alkoi udella:
— Miksi kelloja soitetaan? Onko pyhä?