— Riippuu sovitteluista toisien valitsijamiehien kanssa.
— Ettehän vain tukkiherraa ja puolen miljoonan omistajaa?
— Sitä ei kannateta edes omassakaan kunnassa.
— Mistä sen tiedätte?
— Siellä oli toissapäivänä valitsijamiesvaali ja tukkiherran ehdokkuuteen nähden se meni aivan maantien ojaan.
— Heikki Vasua on äänestettävä, hänen omat kuntalaisensa kannattavat häntä. Se on tietomies ja taitomies.
— Kyllä mies tunnetaan.
Kului pari viikkoa. Oli aamu, Jonni kengitti tanhualla Tippaa. Hevosen kengittäminen oli hänen mielitöitään ja siinä työssä hän omasi mestarin taidot. Etevimmän ammattimiehen tavoin kykeni hän muutamassa silmänräpäyksessä veistämään kavion semmoisen tasoon, jotta kenkä siihen sopi kuin syletty. Lyseoajoilta oli hänellä monta muistoa kengitystaituruudesta. Samassa talossa, jossa hän asui lyseota käydessään, asui myöskin ajuri. Jonni kärtti kärttämätään saada kengittää tämän hevosta, johon hän oli muutenkin rakastunut. Vihdoin ajuri suostui, koe onnistui mainiosti ja siitä pitäin oli Jonni ajurin vakituinen kengittäjä. Pikku kaupungissa seikka levisi muidenkin tietoon eikä kestänyt kauan, ennenkuin Jonni oli kaikkien ajurien tuttu ja heidän hevosiensa palkaton kengittäjä. Vielä nytkin hän hevosen nähdessään aina silmäsi ensiksi sen jalkoihin, olivatko ne kengässä tai ilman. Koulupoikana olivat hänen korvansa tottuneet niin herkiksi, että hän kesäisin kuuli jo monen kymmenen sylen päähän, jos hevosen yksikin kenkä oli höllääntynyt ja vähääkään liksutti —
Tipan kengitettyään meni Jonni tupaan einehtimään, aikoen eineen jälestä lähteä katsomaan, miten muutaman viemärin kaivuutyö oli edistynyt. Hän oli juuri noussut pöydästä, kun ovi aukeni ja sisään työntyi Taivos-ukko, pastori, Jullu, kunnan valitsijamiehet ja joku muukin läheisempi ystävä. Taivos-ukko alkoi puhua:
— Olemme tulleet onnittelemaan sinua, tuomiokunnan uutta valtiopäivämiestä. Minä en tosin kirjaimen mukaan kuulu maata viljelevän väestön luokkaan, joten siis oikeastaan olen kuin asian ulkopuolella, mutta korkea ikäni ja elämän kokemukseni suonevat minulle tällä kertaa sananvuoron muiden edellä, varsinkin kun minä olen iloissani sinun valitsemisestasi. Olen sitä mieltä, että juuri sinä kykenet edustamaan meitä kaikkia, joiden elämä ja toimeentulo useinkin riippuu tuulista ja pilvistä, kevätsateista ja kesähalloista. Nuorukaisvuosistasi saakka olemme joka päivä omin silmin seuranneet sinun askeleitasi ja olemme löytäneet kolme tähteä sinun elämäsi taivaalla suuntaa vilkuttamassa. Ne tähdet ovat puhtaus, totuus ja rakkaus. Kerran ne peittyivät pilveen, sinä eksyit nousemaan vuorelle, maailma, kaikkine iloineen ja nautintoineen, kultineen ja rikkauksineen, kumarteli jalkojesi juuressa. Mutta pilvi meni ohi, tähdet tulivat jälleen näkyviin ja sinä otit entisen suunnan. Silloin minun vanha sydämmeni riemuitsi yhtä rajusti, kuin se oli surrut tähtien ollessa piilossa. Harha-askeleesi jälkeen astuit sinä elämän kouluun ja siinä koulussa on sinusta kasvanut todellinen kansan mies. Sinä tunnet, kuten mekin tunnemme, jotka elämme sinun ympärilläsi, sinä ymmärrät, kuten mekin ymmärrämme, sinä elät samoista iloista ja suruista, joista mekin elämme. Kaitselmus lähetti sinulle kärsimyksiä ja koettelemuksia ja ne kirkastivat sieluusi uuden valon, ijankaikkisen elämän toivon. Haudan tällä puolen ja haudan tuolla puolen, elämässä ja kuolemassa kuulut sinä meidän joukkoomme. Sinussa näemme oman paremman itsemme hioutuneena ja kirkastuneena. Kun sinut nyt lähetämme valtiopäiville puhumaan meidän puolestamme, olemme vakuutettuja, että vanhat tähtesi, puhtaus, totuus ja rakkaus yhä vilkuttavat sinulle suuntaa, ettei suosio, valta, maine, eikä mikään voima horjauta askeleitasi oikeaan eikä vasempaan. Siitä on meillä takeina entinen harrasmielinen ja lämminsydämminen koulupoika, elämän kärsimyksissä karaistu torppari ja nykyinen kansan mies, joka, samalla kun loihtii maankamaroista kullan, alati silmäilee ijankaikkisuuden taivaan rantaa kohti.