Viisi vuotta kun oli asuttu Ainolaa, kasvoivat rintapellot sakean laihon, maanviljelys ja karjanhoito alkoi päästä voimakkaampaan kiertokulkuun, joka yhäti tuli paisumaan, kun rintapeltojen takaiset maat vähitellen ruokittiin yhteiseen työhön.
Jonni ymmärsi hyvin, kenen ansio suurimmaksi osaksi oli, että Ainolan talouden purot juoksivat sisäänpäin eikä ulospäin. Se oli Eliinan, hentoisen ja pikkuisen Eliinan ansio. Eliinan käden jäljet ja järjestämiskyky tulivat kaikkialla taloudenkomennossa Jonnia vastaan, jokaisen pyörän liikkeet olivat hänellä selvillä, kaikkeen kerkisi hän, kaikkeen oli hän tottunut. Kuin muurahainen juoksi hän lattiaa aamusta iltaan ja jollei hän siinä juossut, löytyi hän navetasta, jossa jokainen lehmä tunsi hänen pukunsa ja hänen kätensä silityksen —
Eliinan pyhittäessä elämänsä kodin piirissä, alkoi Jonni tulla tunnetuksi koko paikkakunnalla, jopa valtaherrojenkin luona. Valtion palkka-apua hommatessa kunnan lääkärille ja kuoletuslainaa hankkiessa kunnan kansakoulurakennuksia varten, pistäysivät pastori ja Jonni pääkaupunkiin kumarrusmatkoille asianomaisien senaattorien luo. Hallitusmiehien huomio kiintyi sydänmaan talonpoikaan, jonka takin liepeissä tuntui kokonainen maakunta piileytyvän. He kyselivät häneltä kaikkea, mikä talonpoikaan koskee, ja kun hallitus kohta senjälkeen kutsui kokoon muutaman komitean pohtimaan tärkeitä maataloudellisia kysymyksiä, kutsui se siihen Jonninkin parin muun talonpojan kera.
Komitean lopetettua työnsä läheni tuomiokunnan valtiopäivämiesvaali. Jonnista tuntui heti, että jotakin salaperäistä liikkui ilmassa. Tuomiokunnan entinen, monivuotinen edustaja, joka oli kunnialla paikkansa täyttänyt, oli kuollut, hänen tyhjä sijansa oli lähestyvässä vaalissa täytettävä. Ehdokkaaksi ilmaantui naapuripitäjän kuntakokouksen puheenjohtaja, upporikas rusthollari, joka metsäkaupoilla ja talojen ostoilla oli hankkinut itselleen puolen miljoonan omaisuuden. Maanviljelijänä oli mies nolla, valtiopäivämiehenä vallan mahdoton. Kuultuaan hänen pyyteistään, rupesi Jonni vakavasti harkitsemaan edusmieskysymystä. Mikäli vaali hänen vallassaan oli, ei hän ikinä aikonut päästää moista tukkijunkkaria ja yksinkertaisien petkuttajaa valtiopäivämieheksi. Kykenevämpi ja sopivampi ehdokas oli saatava, ja semmoinen löytyikin toisessa naapurikunnassa. Vähävarainen talonpoika, kolmenkymmenen vanha, käynyt vain kansakoulun, mutta hankkinut tietoja kirjoista ja elämästä enemmän kuin moni korkeammat koulut käynyt. Häneen oli Jonni tutustunut muutamissa kokouksissa, joita pidettiin kuntien edustajain kesken paikkakunnalle perustettavan kansanopiston vuoksi. Talonpojan nimi oli Heikki Vasu ja johtui sukunimi talosta, jonka nimi myöskin oli Vasu. Jonnista ja hänestä tuli ystävät, he olivat kirjevaihdossakin keskenään, kun milloin vain toinen tarvitsi toiselta neuvoa. Sopivin kunnan valtiopäivämies oli epäilemättä Heikki Vasu, mutta mies tarvitsi vetää esiin piilostaan.
Jonni kirjoitti asiasta Veikolle, joka oli naapuripitäjän kirkkoherrana ja perusteli Heikki Vasun ehdokkuutta niin pätevästi, kuin hänen luonteisensa henkilö konsanaan voi perustella. Ei ole epäilemistäkään, ettei hänen ehdokkuutensa saa kannatusta, kirjoitti hän lopuksi. On melkein varma, että minä joudun valitsijamieheksi, joten meidän äänemme ovat taatut. Kypsytä sinä miehesi. Jos ei kummempia satu, tulee muiden kuntien valitsijamiehissä löytymään semmoisiakin, joihin minä voin vaikuttaa. Muut mahdollisesti mukaan joutuvat ainekset sulatetaan vaalitilaisuudessa.
Parille muullekin henkilölle kirjoitti Jonni Heikki Vasun ehdokkuudesta; mutta ne eivät vastanneet lainkaan. Veikko kyllä vastasi, mutta jotenkin hämärästi. Heikki Vasun kannattamisesta ei mainittu sanaakaan, vakuutettiin vain, että heidän kunnastaan kyllä lähetetään valitsijamiehiksi potrat pojat.
Koitti valitsijamiesten vaalipäivä, Jonni asteli kuntakokoukseen, varmana ettei hänen ohitseen ajeta missään tapauksessa. Muuan nuori isäntä, Pälsyn sukulainen, esitti valitsijamiesehdokkaat, ne hyväksyttiin äänestyksettä, pöytäkirja tarkastettiin ja allekirjoitettiin heti, koko toimitus kesti tuskin puoli tuntia.
Nolon näköisenä silmäili Jonni äänivaltaisiin, jotka noin yksimielisesti sivuuttivat hänet, mutta kenenkään kasvojen ilmeistä ei käynyt selville mitään huomattavampaa. Kaikki näyttivät tyyniltä ja tyytyväisiltä, kuten olisi päätetty jostakin aivan luonnollisesta ja jokapäiväisimmästa asiasta.
Kokouksen hajotessa pyydysti Jonni kiinni kaksi valitsijamiestä, ruveten keskusteluihin heidän kanssaan, kysyen painavasti:
— Ketä aiotte äänestää?