Mutta nyt piti luopua Hulivilistä, kaunisluisesta, hyvätapaisesta ja kookkaasta varsasta, jonka harja oli kuin hopea.
— On raskas luopuakseni siitä.
— Varsoohan Tippa keväällä.
Myytiin Hulivili ja päästiin pälkähästä. Kesällä tuli parempi heinä vuosi, maitotalouden säästöt olivat nekin tasamittaisesti kohonneet, panemalla alttiiksi yhtä ja toista suoriuduttiin pintehestä.
Noin luovailtiin puolikymmentä vuotta. Pantiin aina pisin sormi suuhun, ja siten vältettiin velanteko ja opittiin omin voimin perkkautumaan pulasta. Seikka ettei heitä voinut kukaan kadehtia, virkisti ja terästytti mielen. Ainolan velkahisena isäntänä oli Jonni yhtä lujalla elämän kynsissä kuin joku toinenkin pellon kyntäjä. Eikä hän tuntunut olevan ylempänä eikä alempana, vaan hän oli tasalla heidän kanssaan, heidän ilojensa nauttijana, heidän huoltensa huolijana. Häntä lähenneltiin ja puhuteltiin niinkuin ystävää ja omahista eikä niinkuin herrasmiestä, joka on huvikseen ruvennut maata viljelemään. Se oli kahdenkymmenen tuhannen markan suuruinen velka, joka sekoitti Jonnin lähempään veriheimolaisuuteen maata viljelevän väestön kanssa ja herätti myötätunnotta silmäyksiin, joita häneen luotiin. Mies oli heidän miehiään sieluineen ja ruumiineen, syntynyt talonpojaksi veren puolesta ja suvun puolesta ja luotu talonpojaksi hengen ja sielun puolesta, samaan poutaan ja samaan sateesen kuin ikinä joku talonpoika. Veriheimolaisuus ilmeni joskus semmoisena sydämmen luottamuksena kuntalaisten puolelta, että se ihmetytti. Niinpä eräänä sunnuntaina ajoi Ainolan pihaan kirkonmenojen päätyttyä nuori mies kunnan etäisimmästä syrjästä. Jonni ei tuntenut tulijaa eikä Eliinakaan. Ja kuitenkin oli mies ajanut Ainolaan perhe-elämän pilvien vuoksi. Oli äsken nainut ja lunastanut siskoiltaan talon aivan täyskorkeasta hinnasta. Miniän ja vanhuksien välillä oli sattunut jotakin turhanaikaista saivartelua, jota vanutettiin ehdoin tahtoin kummaltakin puolen sillä seurauksella, että vanhukset ilmoittivat eroavansa yhteisestä pöydästä ja vaativansa heille kuuluvan eläkkeen.
— Tule ja auta minua, jos miten voit, rukoili mies. Näet mulla on suuri velka oloihini nähden. Jos minun, alkavan miehen, vielä pitää maksaa vanhuksille heidän runsaat eläkkeensä, joudun hukkaan. Kun syövät talon pöydässä, ei tunnukaan ja minä voin muuttaa rahaksi heidän eläkkeensä ja maksaa velkojani. Itse tiedät, miltä maistuu velassaolo.
Avunhakija ei kerkinyt vielä kunnolleen lopettaakaan, kun Jonni jo valmistausi lähtöön. Ajettiin taloon, alotettiin työ ja jatkettiin sitä iltaan saakka. Miniä, jolla oli lyhyempi korsi kädessä, pehmeni pian, mutta vanhukset kirppuilivat vastaan. Ei ollut viisasta rynnätä heihin käsiksi liian silmittömästi ja voittoon luottaen, piti ensin antaa heidän purkaa katkeransa ja vasta suursiivouksen jälestä ryhtyä varovasti painelemaan kaunisäänisempiin kieliin. Sitä tekoa tehden sulivat vanhukset sovintoon, miniä pakotettiin anteeksi pyytämään ja Jonnin lähtiessä alkoi talon väki hankkiutua illalliselle, riensipä muori miniän avuksi ajamaan padasta puuroa vatiin.
Viimemainittu seikka piti koko paluumatkan Jounin kasvoilla viisi hymyä vireillä.
Neljäntenä kesänä suoritettiin Ainolan kuoletusvelan korot iloisempien kellojen soidessa. Ruista tosin vikuutti halla, mutta touot ja heinä työnsivät satoa sylin täydeltä. Maitotalous oli myöskin kohonnut tasamittaisesti, joten kaikki alkoi näyttää toivehikkaammalta. Kehun sijaa ei vielä ollut ja ilman Eliinan käytännöllisyyttä ja pikku seikkojen järjestämiseen tottunutta kättä olisi Ainolan osto epäilemättä käynyt Jonnille kalliiksi huviksi. Tuo käytännöllisyys ja monipuolisuus alkoi vasta nyt kiinnittää hänen huomiotaan, sillä tarpeen sattuessa löytyi heillä aina jotakin myytävää ja rahaksi muutettavaa. Kun läheni kunnan- tai kruununverojen maksu tai piti suorittaa palvelijain palkka, hommasi Eliina Jonnin lähtemään kaupunkiin myymään ryyniä, munia, herneitä ja viittä muuta siihen lisäksi, tai myytiin heillä kotona joku elukka, pahnoja, vuotia, villoja, porsaita, niin jotta menojen varalle löytyi aina pieniä puroja juoksemassa.
Eliina oli kotona tuollaiseen käytännöllisyyteen ja monipuolisuuteen tottunut, se oli hänessä kuin sukuvertä, joka oli mennyt jokapäiväisen elävän esimerkin kautta äidiltä perinnöksi tyttärelle. Hänen kotinsa viljelykset eivät olleet laajat eivätkä erinomaisemmassa kunnossa kuin muidenkaan eikä maitotalouskaan ollut mitenkään kehittyneemmällä asteella kuin yleensä paikkakunnalla, mutta siitä huolimatta oli talo ollut varakkaan ja hyvin voivan maineessa jo miespolven. Kun Jonni tuota asianhaaraa tarkemmin ajatteli, muisti hän myöskin että Eliinan isä oli koko ikänsä kasvattanut hevosia, hopeaharjaisia, harmaita ja kaiken värisiä, sekä myynyt härkiä, kananpoikia ja juotto vasikoita ikänsä kaiken kaupungin torilla. Myöskin kirkonkylässä löytyi pari semmoista taloa, joissa oli kaupan vaikka verkon silmiä ja rastaan laulua, kuten kylässä tavattiin leikillä sanoa. Molemmat talot olivat varakkaita, vaikka muuten maittensa suuruuden ja muiden etujen puolesta olivatkin toisarvoisia.