— Summa neljä henkilöä.
— Niin, me neljä, jotka maailman silmissä olemme pieniä, me seisoimme jossakin korkeudessa. Ja me näimme tuulimyllyn, jossa oli viisi siipeä.
— Muistatte väärin, siipiä oli seitsemän.
— Yhden tekevä, olkoon niin, että oli siipiä seitsemän, mutta tuulimylly muuttui tulipatsaaksi, jonka huipulla seisoi viisi enkeliä, tai seitsemän enkeliä. Ja koko kirkonkylä oli pimeydessä.
— Ei toki vallan, olihan enkeleillä uudet tuohikontit selässä, ja niistä kumotti valo, jotta meillä nähtiin sukkiakin parsia. Olitte tuhmia, kun ette kurkistaneet tuohikontteihin.
Isäntä poistui tuvasta, hänen jälessään poistuivat Inni, Anni ja emäntäkin, palvelustyttö Maija jäi yksin tupaan.
— Mitenkä sen Maijan sielun laita on?
— Reilassa on kuin silinterikello, tuiskahutti Maija vastineeksi, jouduttaen navettaan Innin ja Annin jälessä.
Akan käynnin jälestä ei Kaislan renkituvan ovi enää avautunut nuorille. Isku kyllä sattui kipeästi Jonniin, mutta hän tointui pian, arvellen että aika tuo neuvon ja hätä keksii keinon. Jättää kaikki silleen ja peräytyä ei pystynyt häneen sivumennenkään, siksi monta sidettä oli jo kasvanut hänen ja nuorison välillä, siksi monta hiljaista riemun hetkeä hän jo oli ehtinyt nauttia renkituvan iltamissa. Monta luonnetta oli hän jo löytänyt, monta taipumusta keksinyt ja hänen itsensä siitä tietämättä oli työ häntä kasvattanut ja näyttänyt hänelle tien, jonka päämäärä tosin ei vielä näkynyt eikä tuskin kangastanutkaan, mutta joka lyhyydessäänkö oli jo selvästi viitoitettu ja tarjosi sellaisen toiminnan, joka paraiten tyydytti nuorukaismieltä vehreimpänä nuoruusaikana.
Iltamien jatkamiseen oli siis keino keksittävä.