— Tukitaan raot ja reijät. Tirkistetäänpä sitä.
Jonni otti käteensä lampun ja astui ukon kera viereiseen huoneesen.
— On ainakin yhtä suuri kuin Kaislan renkitupa, jollei suurempikin.
— Lie kylläkin. Se onkin alkuaan aiottu puusepän verstaaksi.
— Kerrassaan sopiva. Muutama markka reikien tukkimiseen, ja meillä on seuratupa, joka ajakseen kelpaa. Tukkimiset suoritetaan kesällä, syyspuolella, iltojen tummettua ja venyttyä, keräännymme tänne. Annatteko luvan?
— Kernaasti. Olenpa iloissanikin.
Jonni ei kiirehtänyt lähtemään, vaan istahti jakkaralle, ukon ruvetessa jälleen koputtelemaan läkkilevyjään. Kehnon lampun valossa näytti huone puoli pimeältä, tuuli vongahteli tuon tuostakin oven takana ja suurinaamainen, mustunut seinäkello, jonka viisari ja tuntinumerot olivat liidulla uudistetut, löi lyöntejään harvasti. Aina muutamasti ukko kumartui niin paljo, että kehnon lampun valo lankesi hänen kasvoilleen. Ne olivat laihat ja värittömät, mutta piirteet olivat säännölliset.
— Elättääkö tuo ammatti?
Elättäisi kyllä, jos ei terveys kujeilisi. Mutta kun täytyy korjata taudin vieraskäynnit, ottaa joskus ahtaalle. Matka kuitenkin edistyy rantaa kohti päivän mitan kerrallaan.
— Olette paljo sairastanut.