— Ei kannata mennä kumpaiseenkaan, hokivat kestivieraat, kumarrellen kynnykseen päin. Herra pastori ei pane pahaksi.
— Enkä anna jyviä enempää kuin oluviakaan. Mikä pakko minun on antaa? Noita kahta — kievari osoitti Jonnia ja Taivos-ukkoa — en ihmettele, mutta sitä ihmettelen että te, herra pastori, jonka virka-alaan kuuluu yksinomaan evankeliumin julistaminen, että te otatte kainaloonne omatekoiset tuomarinkirjat ja oikeuskaaret ja lähdette häiritsemään rauhallisia seurakuntalaisia heidän kodissansa, sitä en ainoastaan ihmettele, vaan paheksunkin.
— Kunhan näissä huoneissa ei olisi milloinkaan loukattu siisteyttä ja hyviä tapoja pahemmin, kuin mitä meidän käyntimme on niitä nyt loukannut, ei olisi Mikon juttua tapahtunutkaan, vastasi pastori lauhasti. Mitä muuten virka-alaan tulee, voin sanoa teille, että evankeliumin julistaminen, jota te mainitsitte yhtä kevyesti kuin sytytätte piippunnekin, on elämää eikä koreita sanoja, ja siihen on jokainen velvollinen, niin te kuin minäkin.
— Tarkoituksemme ei ole häiritä eikä loukata teitä, puuttui Jonni vielä sanomaan. Tahdoimme ainoastaan lausua puhtauden, totuuden ja rakkauden sanan nuorien seuran puolelta. Olemme tehtävämme tehneet ja toivomme vain, että tyynesti punnitsette käyntimme syitä, jättäen henkilöt asian ulkopuolelle. Olen varma, että siinä tapauksessa näette kummalleko puolen vaaka painuu.
— Painukaa järveen!
Ovi paiskautui kiinni, supatusta ja hiljaista naurua kuului.
Pari viikkoa lähetystön käynnin jälestä nakattiin kivi Taivos-ukon tupaan, seuran ollessa pareillaan koossa, ja samoina aikoina lähetettiin Jonnille nimetön häväistys- ja uhkauskirje, jossa ei likasanoja ja haukkumisia itarin käsin mitattu. Kivi ei onneksi sattunut kehenkään, mutta kirjeen solvaukset koskivat Jonniin niin kipeästi, että hän niiden johdosta vietti monta unetonta yötä. Mutta ne unettomat yöt selventivät hänen asemansa. Se mikä ennen oli hämärän seasta toisistaan irrallaan olevina sirpaleina sekavasti ja tarkoituksettomana joskus aatoksiin äilähtänyt, se nyt alkoi selvetä ja piirteihin pukeutua, näyttäen ladun, jonka määrääjänä ei enää ollut suosio, vaan työ ja taistelu puhtauden, totuuden ja rakkauden puolesta. Näin ollen ei kievarissakäynti antanut katumisen aihetta, päinvastoin se muserti tuon velton ja imelän mielikuvan tulla kaikkien suosituksi lelupojaksi elämällä jokaisen mieliksi, joka itse asiassa merkitsi samaa, kuin heittäytyä kievarintapaisienkin henkilöiden häntyriksi.
Ei, asia ja päämaali etusijaan, muut ovat syrjäseikkoja, joiden vaikutukset kyllä koskevat, mutta tuulen lailla ne aikoinaan herpoutuvat ja asettuvat. Mitä seuran puolesta oli tehty puukotusjutun johdosta, oli paikallaan. Pahaa verta kyllä syntyi kievarin tuttavien ja sukulaisien piirissä, mutta ei niinkään paljo, kuin Jonni oli pelännyt. Siihen vaikutti nuorien seuran jatkuva toiminta Mikon perheen ja mökin turvaamiseksi. Siltavouti pehmitettiin antamaan anteeksi kipurahat sekä suurimman osan käräjäkuluja, leipäavustuksia koottiin listoilla, ja tämä kaikki taittoi mieskohtaisuuden kärjen nuorien seuran esiintymiseltä. Matalamielisimpienkin täytyi myöntää, että toisemmat vaikuttimet olivat houkutelleet seuran paiskaamaan taisteluhansikkaansa kievarin silmille eikä haukkumisen ja häväisemisen halu.
Luonnollisesti löytyi niitäkin, jotka eivät mitään ymmärtäneet, syystä etteivät tahtoneet mitään ymmärtää. Ne elämöivät ja riehuivat, kuten olisi pyhäkön häväistys tapahtunut, kun puukottajan perheelle kerättiin leivän apua. Mutta sitteki luuli Jonni huomanneensa, että niiden silmien luku, jotka häneen katsoessa säteilivät kirkkaasti, oli entiseltään kasvanut, ja se huomio virkisti häntä sanomattomasti, vaikkakin latu, hänen latunsa, alkoi näkyä yhä selvempänä ja vaikka hän oli päättänyt latuansa kulkea, huolimatta hymyilläänkö vaiko vihelletäänkö hänen sivuillaan.