Kievarissakäynti, kaikkine naurettavine kohtauksineen, muistui usein Jonnin mieleen ja päättyi aina Julluun. Musta, kiharainen tukka, pienien ja vilkkaiden kasvojen ällistynyt leima, kun tupakamarin ovi vedettiin auki, nopsa ilmeen vaihdos kasvoilla leikkisästä alakuloiseen ja nopea liike nurkkaan kestivieraiden selän taakse, jonne suuri, kaksikerroksinen kaappi loi pimeän varjon, nuo tulivat aina mieleen kievarissakäyntiä muistellessa.
Ensi kerroilla Jullun kuva hauskuutti Jonnia, mutta pian se rupesi piinaamaan ja kiusaamaan. Ja sitä tehdessään idätti se kysymyksen, eikö Jullua pitäisi yrittää nostaa kuivempaan elämään. Kysymys pani ensin epäilemään, sitäpaitsi tuoksahti se koko lailla hetken tunnelmalta ja poikamaiselta. Jullun, jos kenenkään, piti toki itsensä älytä, että oma apu paras apu. Minkä vieras takoo, on kuin kannaton naula, ei purista pinnalta eikä sido syvältä. Ken ei itse nousta halua, ei sitä nostaa voi.
Epäilyksiin pilkisti kuitenkin pieni valopilkku, Jullun piilottautuminen kestivieraiden taakse ja kasvojen ilmeen vaihdos leikkisästä alakuloiseen. Jonni, joka oli kasvattanut itseään ja oppinut katsomaan sydämmiin, ymmärsi noista vetää oikeat johtopäätökset. Jullu oli alennuksen tilassa, mutta paremmat tunteet olivat vielä tallessa, koskapahan häntä hävetti esiintyä Jonnin nähden kievarin juomakesteissä. Valopilkun lisäksi oli entiseltäänkin heidän välillään tilit tekemättä. Martin pikapäinen menettely Kaislan renkituvassa oli jälestäpäin koputellut Jonnin omaatuntoa. Yhtä paljo kuin Jullun silloinen esiintyminen, joka tavallaan oli kaikua siitä, minkä arvoisena Jonnia ja hänen hommiaan pidettiin, oli karvastellut häntä, yhtä paljo ilahutti häntä lähetystön käynti-iltana huomio, että hänen kurssinsa oli kohonnut. Kohoomisen kuvasti paraiten Jullun esiityminen, joka kerrassaan näytti, miten laskuvirheet olivat korjaantuneet.
Tuuma pelastaa Jullu, kerran itämään jouduttuaan, ei enää antanut Jonnille rauhaa. Hän odotti myötänään sopivaa tilaisuutta, mutta semmoisia ilmeni harvoin. Ja kun milloin ilmenikin, ei Jonni sattunut olemaan hengessä. Siten kävivät he usein toistensa ohi, joko kylmästi tervehtien tai syrin karin vilkaisten toisiinsa.
Muuten oli Jullu näinä aikoina luisunut yhä alemmaksi. Isä oli hänet hylännyt ja hakenut toiseen nimismiespiiriin, naapurikunnassa asuva tuomari oli myöskin muuttanut pois, joten entisetkin niukat tulolähteet olivat menetetyt. Poloinen ajelehti kaikkien laineiden mukana kaikkialle ja majautui lopulta kievarin luo vakituisesti asumaan. Kunnallislautakunnan puheenjohtajana kykeni kievari antamaan elätilleen jonkin verran kynätöitä ja kievarin tuttavuuksien tautta kertyi satunnaisiakin ansioita silloin tällöin, mutta saipa elätti kokea kylmät ja kypsät kaiken sen edestä.
Ollessaan markallisena oltiin hänelle suosiollisena, otettiin seuroihin ja kohdeltiin kuin miehen arvoista, markattomana tuiskauteltiin tuimia sanoja ja annettiin viittauksia suoriutumaan muille kynnyksille. Jullu tottui kuuntelemaan molempia, ottamatta sydämmen kannalta kylmääkään sanaa.
Kievari hoiti tarkkaa kirjanpitoa elättinsä rahavaroista. Kerran hukkui viisimarkkanen tileistä. Jullu oli työntänyt setelinsä Sarven Antille, ontuvalle mökkiläiselle, jonka lehmä oli kuollut suohon ja joka kierti kuntaa pitkin avunhakupaperien kera, muistamatta että hänen oli samana iltana tehtävä tilejä isäntänsä kanssa. Tilinteossa hän pihteihin pantiin, sillä kirjanpitäjä ahdisti kiivaasti, minne viisimarkkanen oli hukkunut. Lopulta ei auttanut muu kuin totuus esiin. Silloin kievarin luonto sappeutui eikä ainoastaan sappeutunut, vaan myöskin kiehahti. Hän viskasi saappaan, jonka oli juuri vetänyt jalastaan, Jullua kohden, nimittäen tätä samalla koiran hännäksi. Saapas sattui Jullun päähän ja loihti otsaan korean kummun. Kipeän saanut ei kohtelusta ollut milläänkään ja entinen aurinko tuli aikoinaan jälleen näkyviin, tuli niin pian kuin Jullu oli onnistunut saamaan hohtavia hopeoita taskuunsa.
Mutta juttu osui Jonninkin korviin ja se kypsytti hänen aikeitaan. Sattuipa sitte että he tulivat toisiaan vastaan pellon polulla. Kevät oli juuri kääntynyt kesään, ruis teki tähkää, taivas huokui hempeyttä. Kohdistaen katseensa ohi, lausui Jullu lyhyen hyvän päivän, painautuen samalla tarpeettoman paljo poikkeen, kuten se, joka vasite mielii paeta.
Nyt, jos milloinkaan, iski Jonnin mieleen.
Mikä kiire? Lyökäämme kättä, virkkoi hän iloisesti.